Orpovarsojen ja keinoemojen yhdistäminen on Heli Lepolle harrastus – Elintärkeä kuuma linja

Artikkeli on ilmestynyt alunperin painetussa Hevosurheilussa 20.6.2018.

Heli Lepo? No terve. No voi ei. Millainen tilanne sulia on? Okei. Oi oi. Joo. No ensinnäkin sun kannattaa lypsää siltä se ternimaito talteen. Se on tosi arvokasta.”

Puhelu jatkuu tovin. Heli Lepo juttelee varsansa menettäneen kasvattajan kanssa, ja keskustelu päättyy siihen, kun Lepo kiittää soittajaa tammansa ilmoittamisesta.

”Sitä täytyy korostaa, että tämä kaikki ei lähde minusta, vaan näistä ihanista ihmisistä, jotka tammojaan keinoemoiksi tarjoavat”, Lepo sanoo painettuaan punaista luuria. ”Ja varsanomistajista, joilla on se suuri hätä, kun emä on syystä tai toisesta menehtynyt.”

Suomen Hevosenomistajien Keskusliiton alainen keinoemovälitys on ollut Heli Lepon harrastus 18 vuotta. Ja nimenomaan harrastus, palkkaa ei puhelinkulujen lisäksi työstä ole koskaan maksettu. Palkkiopolitiikastakin puhuttaessa Lepo muistaa mainita, että onhan hän vuosien varrella päässyt osallistumaan opintomatkoille eri puolilla maailmaa. Opintomatkoille, joiden annista ei ole hyötynyt Lepo itse, vaan sadat suomalaiset hevoskasvattajat.

Eri hevosjalostusliitot ovat jo pitkään keränneet tietoa alueidensa keinoemoista ja niiden tarpeessa olevista varsoista, mutta idea yhdestä koordinoidusta välityspalvelusta oli Lepon omaa käsialaa. Vuonna 1999 hänen oma siitostammansa oli tiineenä.

 ”Olin silloin muuttanut kahden lapsen kanssa uudelle paikkakunnalle ja kävin niin sanotuissa oikeissa töissä. Mielessä kävi karmaiseva ajatus, että mitä jos tammalle sattuu jotain. Sittenhän olisin ollut ihan pulassa, en olisi millään pystynyt hoitamaan varsaa”, Lepo sanoo.

Ideaa omassa päässä hetken haudottuaan hän kertoi sen Marja Mahlamäelle, joka totesi, että se kannattaa ehdottomasti käydä esittämässä silloin vielä Vermossa toimipistettään pitäneelle SHKL:IIe.

”Se otettiin hyvin vastaan. Ja siitä se sitten lähti, numeroni laitettiin jakoon, ja ihmiset alkoivat soitella.”

Keinoemovälittäjän pääasiallinen tehtävä oli alkuun sama kuin nykyäänkin, kirjanpito siitä, missä päin Suomea on tarjolla emätamma ja missä keinoemoa vaativa varsa. Yhteystiedot Lepo kirjaa käsin pieneen siniseen vihkoon, josta hän sitten etsii toisilleen sopivia vaihtoehtoja ja jakaa näiden kasvattajien yhteystiedot eteenpäin toisilleen.

Vuosien varrella orpovarsojen kuuma linja on saanut myös toisenlaisen merkityksen. Sekä opintomatkojen että satojen kuulemiensa ja näkemiensä tarinoiden kautta saamansa kokemuksen takia Lepolla on paljon tietoa erilaisista keinoemotilanteista. Nykyään puhelimessa kuluu paljon aikaa siihen, että hän neuvoo, opastaa ja tukee varsan- sekä tammanomistajia.

”Tärkein tehtäväni edelleen on näiden tammojen ja varsojen yhdistäminen, mutta totta kai on tärkeää, että on joku, jolta kysyä. Se on monesti uskonluomista. Se omistaja parka, joka on ensin valvonut ja odottanut monta yötä, joka sitten yrittää kamppailla sitä vierasta tammaa ja varsaansa yhteen”, Lepo kuvailee.

”Siinä tilanteessa ihminen on ihan puhki, ja luovuttaminen saattaa käydä oman jaksamisenkin takia mielessä. Minä yritän sitten kysellä, että miten vaikkapa se tamma käyttäytyy. Usein, kun olemme hetken jutelleet, omistaja toteaakin, että hän jaksaa vielä koettaa. Ja sitten saattaa tulla vielä saman päivän aikana viesti, että tuolla ne nyt ovat, keinoemo ja orpovarsa laitumella täydellisenä parina sulassa sovussa.”

Silloin tällöin Heli Lepon puheesta pilkahtaa jäämiä murteesta, joka paljastaa hänen olevan kotoisin idästä. Hänen synnyinpaikkakuntansa on Liperi, joka sijaitsee Pohjois-Karjalassa lähellä Joensuuta. Ensimmäiset hevoskokemukset liittyvät synnyinseuduille. Lepon oman kotipaikan lähellä oli maatalo, jonne syntyi suomenhevosvarsa.

Naapuriin syntyneen varsan nimeksi tuli Etusivu. Vuosia myöhemmin Lepo ajoi samalla tammalla ravikortin.

”Ei siitä mitään erikoista ravihevosta tullut, mutta minulle se oli merkittävä, sain kasvaa sen kanssa. Ja Etusivun emän kanssa kävin muuten ensimmäistä kertaa elämässäni raveissa.”

Liperissä Lepo kävi peruskoulun. Hevoset kiinnostivat ammattinakin, ja Lepo olisi jo pakollisen oppimäärän jälkeen halunnut Ypäjälle.

”Sinne vaadittiin kuitenkin muistaakseni 17 vuoden ikä, ja menin ensin maatalousoppilaitokseen.”

Ennen Ypäjän opintoja Heli Lepo keräsi hevosenhoitajan kokemusta, tutuksi tuli Matti Mikkosen ravitalli Lintuaidasta. Lepo sai passikseen muun muassa hyvin pärjänneen ori Gerryverin.

Lopulta hän pääsi Ypäjälle ja opiskeli hevosenhoitajaksi.

”Ravikortin olin ajanut jo ennen sitä”, hän selventää.

”Kyllä muistan ne ihan ensimmäiset startitkin, ajoin samana päivänä sekä suomenhevosella että lämminverisellä. Suomenhevonen taisi olla kolmas ja lämpöinen neljäs.”

Tähän päivään mennessä Lepo on ohjastanut 130 starttia, joista kaksi ei näy Heppa-järjestelmässä, sillä ne hän ajoi Tallinnassa.

Viron lähdöistä löytyy muisteltavaa, ja toisen siellä ajetuista starteista Lepo nimittääkin ohjastajauransa ikimuistoisimmaksi.

”Minulla oli niin huono hevonen, että Risto Lanki sanoi, että ei sitä kannata edes lämmittää. Se oli ryhmälähtö, ja ne ajoivat hevosten edessä Ladalla, jonka molemmista ikkunoista tuli miesten kädet. Se oli se autolähtösysteemi”, Lepo sanoo ja levittää kätensä suoraan sivuilleen.

”Meidän lähtönumero oli sellainen, että lähdimme ihan siitä auton takaa. Muistan myös, että Korhosen Pekka oli samassa lähdössä. Hänen hevosensa kiihdytti ulkoradalta, ja ne menivät menojaan kyllä paljon ennen sitä autoa. Ja se minun hevoseni meni siis niin huonoa ravia, mutta niin se vaan kuule voitti! Tämä tapahtui joskus 1990-luvun puolivälissä.”

Monté-historiaakin Lepolta löytyy.

”Ratsastin kilpaa ensimmäisessä suomenhevosten montéssa Tampereella. Minulla oli opiston hevonen Aporillo, jonka ennätys oli ehkä joku 32 pilkku jotain. Vierestäni lähti Ruutu-Poika, jonka ennätys oli varmaan 23. Aki Hannula ratsasti sillä. No, se voitti”, Heli Lepo naurahtaa.

Ypäjältä valmistuttuaan Heli Lepo suuntasi töihin Antti Savolaiselle.

”Sitten tuli tuska, että pitäisi päästä jonnekin ulkomaille, ja lähdin Englantiin aupairiksi. En ollut kauhean hyvä kotitöissä, ja melko pian perheen äiti ehdotti, haluaisinko mennä hänen tyttärensä luo, sillä siellä oli hevostalli.”

”Se oli kiva paikka. Ratsutalli, jossa koulutettiin ratsastuksenopettajia. Meitä saattoi olla aamupalapöydässä 15 henkeä yhdellä kertaa.”

Kun Lepo palasi Englannista Suomeen, hän halusi opiskella jotain muuta kuin hevosia. Lepo meni kauppaoppilaitokseen, ja koulunkäynnin aikana hankki ensimmäisen oman ravihevosensa, Pete Bunterin.

Ollessaan kesälomilla kauppiksesta Lepo meni kesätöihin Tampereen Hevosklinikalle, jonne päätyi vielä koulun loputtuakin. Sen jälkeen hän palasi Pohjois-Karjalaan ja osti Liperistä pienen maapaikan silloisen aviomiehensä kanssa.

”Meillä oli pienimuotoista kasvatustoimintaa, ja saattoi siinä olla joku vieras hevonen joskus treenissäkin. Siihen aikaan ajoin eniten kilpaa mitä olen koskaan ajanut.”

”Sitten tuli ero, ja muutin lasten ja yhden hevosen kanssa tännepäin Suomea”, nykyisin Siuntiossa asuva Lepo sanoo. ”Täällä olen tehnyt aina niin sanottuja oikeita töitä, poikkeuksena kevät 2016, jolloin olin varsomisaikaan kaksi kuukautta Stoner Creekilla.”

Farmille Kentuckyyn hän lähti poikansa kuoleman jälkeen.

”Lähdin sinne sillä fiiliksellä, että maisemanvaihto tekee varmaan hyvää, en niinkään varsa-asioita siinä vaiheessa opiskelemaan. Mutta totta kai siellä oppi ammattimaisesta kasvatustoiminnasta valtavasti. Sen kahden kuukauden aikana syntyi 111 varsaa.”

Hevosten parissa Lepo on siis ehtinyt monenlaista. Yksi erikoisimmista projekteista on viime kesältä. Lepo toimi viisi viikkoa Onnen Usva-suomenhevosen henkilökohtaisena palvelijana elokuvakuvauksissa. Onnen Usva näyttelee Markku Pölösen tänä syksynä ensi-iltansa saavassa elokuvassa Oma maa.

”Näitä erilaisia työmahdollisuuksia hevosten kanssa on vaan aina jotenkin sattunut kohdalle”, Lepo muotoilee.

”Nuoresta asti olin vaan ihan tosi kiinnostunut hevosista. Innostuin kilvanajosta ja tykkäsin treenaamisesta, mutta kun muutin tänne, totesin, että se yhden hevosen treenaaminen jossain isommalla tallilla aina töiden jälkeen ei ole sama asia. Se puoli siksi jäi, ja ehkä elämässä tuli sitten vaan muuta.”

Hevoseton Heli Lepo ei kuitenkaan ole. Omakasvatit ja sisarukset, 18-vuotias tamma Amourenfin sekä 15-vuotias BWT Peter viettävät Lepon omistuksessa eläkepäiviä. Kesän ajan ne laiduntavat Siuntiossa aivan Lepon kodin lähellä ja talvet viettävät täysihoitotallissa Nummelassa.

Varsa-aikaan Lepo kuljettaa sinistä vihkoaan mukanansa kaikkialle, jopa lomamatkoille. Aina ei pääse tietokoneelle, minkä vuoksi kynä ja paperi -systeemi on kaikkein luotettavin.

Keinoemovälityksen alkuaikoina Lepo piti puhelimen äänet päällä myös yöllä. Siihen on tullut jonkin sortin roti, mutta yölläkin tulleisiin yhteydenottoihin hän vastaa sitten seuraavana päivänä.

Yksi asia on vuosien varrella hieman muuttunut. Sosiaalinen media on tuonut toimintaan hyötynsä, mutta myös haittansa.

”SHKL:n keinoemovälityksellä on Facebookissa omat sivut, ja SHKLin toimistolta ilmoitetaan minulle, mikäli sivulle laitetaan viestiä. Minä en ehdi hengata Facebookissa. Mutta somen välityksellä laitetuissa viesteissä on aina se vaara, että tieto ei tule minulle asti. Toki on hyvä, että tieto voidaan jakaa mahdollisimman laajalle, mutta kaikki eivät ole Facebookissa”, Lepo sanoo.

”En ole missään tapauksessa mustasukkainen siitä, mitä kautta se tamma löytyy, tuli se sitten naapurista, Instagramista tai Snapchatista, se on aina yhtä hyvä. Mutta somessa tietoa jakavat usein myös muut kuin se henkilö, joka oikeasti hevosen asioista saa päättää, eli omistaja. Sen lisäksi, että jaetaan tietoa somessa, toivoisin myös aina soittoa tai viestiä minulle. Ja postauksiin tieto siitä, että keinoemovälitykseen on ilmoitettu.”

Jokainen keinoemovälitystapaus on omansa. Jotkut eivät tarvitse kuin yhteystietoja, toiset tarvitsevat enemmän tukea. Lepo toivoo, että kaikki keinoemovälitykseen yhteydessä olleet viitsisivät laittaa viestin sitten, kun tilanne on jollain tavalla rauennut, niin myös hän pystyisi aina ruksimaan parit löytäneet tammat ja varsat vihostaan yli.

”Tokihan sen ymmärtää, että siinä ei ole ensimmäisenä kasvattajalla mielessä ilmoittaa joka paikkaan, että nyt homma toimii, mutta jos jossain vaiheessa ehtisi vaikka tekstarin laittaa. Myös ongelmatapauksista haluaisin aina kuulla. Yleensä pystyisin auttamaan esimerkiksi ennen kuin luovutetaan ja vaihdetaan keinoemoa.”

Lepo antaa sellaisesta tilanteesta esimerkin.

”Kuvitellaan vaikka sellainen, että tamma ja varsa tulevat jo ihan hyvin juttuun. Tamma antaa imeä karsinassa, mutta ihmisen pitää kuitenkin olla vielä lähellä. Ihminen soittaa, kun hänestä tuntuu, että tästä tämä ei enää etene.”

”Siinä kohtaa neuvoisin, että vie toisen hevosen karsinan ohi siten, että antaa keinoemon huomata, että joku muukin voi olla varsasta kiinnostunut. Se voi olla viimeinen silaus, että tamma ajattelee, että tämänhän voi joku minulta yrittää viedä.”

Opintomatkoilla Lepo on nähnyt paljon.

Asia, jonka hän toivoisi Yhdysvalloista Suomeen, on, että tammojen maidontuotantoon vaikuttavaa hormonia saisi ostettua täälläkin helpommin.

”Jenkeissä sitä saa ostettua samalla tavalla kuin matolääkettä, Euroopassa se on luvanvarainen. En ole eläinlääkäri, enkä siis voi eläinlääkärin asemassa puhua, mutta kyllä se helpottaisi valtavasti. Ihan jo pelkästään niissä tilanteissa, kun tamma on huonomaitoinen. USA:ssa huonomaitoisille tammoille annetaan varsomisen jälkeen hormonia parin päivän ajan.”

Eläintenkasvatukseen ylipäätään liittyy aina tietyt eettiset kysymyksensä, mutta suomalainen hevosjalostus on eläintä kunnioittavimmasta päästä, kun katsotaan asiaa maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi Australiassa Lepo on käynyt farmilla, jossa kasvatetaan keinoemoja kiitolaukkabisneksen tarpeisiin.

”On ihan hirveää nähdä pikkuvarsa, jonka emä viedään hoitamaan vähän kalliimpaa varsaa. Kaikki varsat eivät selviä siitä. Ne kasvatetaan laumoissa ja hoidetaan kyllä niin hyvin kuin siinä tilanteessa mahdollista.”

Lepo kertoo, että Suomessa notkahdus hevossyntyvyydessä näkyi myös keinoemovälitykseen ilmoitettujen varsojen ja tammojen määrässä.

”Tässä välissä oli pari hiljaisempaa vuotta”, hän sanoo.

”Johonkin esitykseen joskus laskin, että keskimäärin välitykseen ilmoitetaan syntyneistä varsoista noin kolme prosenttia. Se on sama prosenttimäärä, jossa varsomisissa vuosittain tapahtuu jotain normaalista poikkeavaa.”

Hän painottaa, että Suomen orpovarsoista hänellä ei ole täydellistä tilastoa. Mutta vaikuttaisi, että keinoemovälitykseen ilmoitetaan hyvin suuri osa avun tarpeessa olevista varsoista.

Vuosien aikana Lepo on haastatteluhetkeen mennessä ottanut vastaan 1490 tamman ja 670 varsan tiedot. Kaikki ovat ylhäällä tietokoneella, jonne hän arkistoi sinikantisen vihon sisällön.

Yhteensä keinoemovälityksen tapauksia on siis kertynyt toistaiseksi 18 vuoden aikana 2160 kappaletta. Siitä ei ole tilastoa, kuinka nuo kaikki tapaukset ovat päättyneet, mutta harrastuksenaan keinoemovälitystä koordinoivaa Heli Lepoa voi joka tapauksessa hyvillä mielin kutsua orpovarsojen hengenpelastajaksi. Mikä saa jatkamaan vuodesta toiseen?

”Jaa-a. Kyllä siitä jonkun ihmeellisen kicksin saa, kun on ensin oppinut esimerkiksi tietyn käytösmallin, jonka mukaan tamma saattaa tilanteessa toimia, ja pystyy antamaan neuvon eteenpäin. Olen ajatellut, että ainakin sen pyöreät 20 vuotta minä tätä teen. Saa nähdä, vieläkö sen jälkeenkin.”