Poniraveissa on tänä vuonna startannut noin 350 eri kuskia. 50 eniten startanneen ohjastajan joukossa on ainoastaan viisi miespuolista kuskia, ja kaiken kaikkiaan poniohjastajista naisia on 234 henkilöä. Kun siirrytään poneista hevosiin, suhdeluku muuttuu.
Kaikki vaati lapselta aika isoa mielenkiintoa ja tahtoa ja vanhemmilta halua selvittää, miten hitossa tätä lajia voi lähteä harrastamaan.
Suomen Poniraviyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Mari Mattila
Hevosten kärrylähdöissä startteja on kuluvana vuonna yhteensä 1 250 eri henkilöllä. Heistä naisia on noin neljännes.
Maksettujen ponilisenssien määrä on tippunut viime vuosina siten, että kun vielä 2016 maksettiin 509 lisenssiä, tänä vuonna niitä lunastettiin 385 kappaletta.
Naisohjastajia on selvästi vähemmän hevoslähdöissä, mutta tästä ei kannata tehdä sukupuolikysymystä, vaan on yritettävä selvittää, miten vaikeaa raviurheilussa on edetä ja mihin harrastajat katoavat?
Hevosurheilu keskusteli aiheesta Seinäjoen poniravikoulun vetäjän Heli Myllykosken, Suomen Poniraviyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Mari Mattilan, yhden kaikkien aikojen menestyneimmän poniraviurheilijan, mutta poni-iän tullessa vastaan lajissa hiljaiseloa pitäneen Veera Pietiläisen sekä Jenni Rautiaisen kanssa. Rautiainen ajaa edelleen muutaman ponistartin vuodessa ja hän on startannut hevosilla kilpaa, mutta ei enää vuoden 2019 jälkeen, vaikka hän on aktiivisesti mukana isänsä Terho Rautiaisen ravitallin toiminnassa.
Myllykoski toteaa ensimmäiseksi, että hän ei osaa sanoa aiheeseen tyhjentävää vastausta. Hän on myös ihmetellyt, mihin poniohjastajat katoavat raviurheilusta. Hän uskoo, että osan selittää ainakin se, että nuoret lähtevät opiskelemaan, eikä opiskelupaikkakunnille voi ottaa hevosia mukaan.
”Toisaalta nyt on ilahduttavasti tullut uusia hevoskuskeja. Katson ilolla näitä nuoria, jotka tulevat ponipuolelta. Toivottavasti sama meno jatkuu”, Myllykoski toteaa.
Seinäjoen poniravikoulussa harrastajista ylivoimaisesti suurin osa on tyttöjä.
Urallaan yli 28 000 euroa poneilla palkintorahoja ohjastanut Veera Pietiläinen oli aktiivisesti poniraviurheilussa mukana vuoteen 2015 asti. Hän on ajanut 20 hevoslähtöä, mutta sitten harrastus on jäänyt tauolle.
Pietiläisen vanhemmilla on edelleen ponikasvatustoimintaa ja yksi suomenhevonen kasvamassa kohti kilpauria. Itse hän asuu ja opiskelee nykyään Helsingissä, mikä onkin suurin syy siihen, että raviurheilu on jäänyt taustalle.
”Ajatuksena ja toiveena on, että joku päivä palaisin kilparadoille. Ehkä meidän suomenhevosellamme.”
Pietiläinen pohtii, miksi lajissa on niin paljon drop outeja. Hän toteaa, että jos harrastajalla on taustalla ammattitalli ja verkostoa, on uran rakentaminen helpompaa. Mutta kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia.
”Se halu saattaa kaatua jo siihen, ettei vaan saa jalkaa oven väliin tai ei ole mahdollisuutta hommata omaa hevosta.”
Hän itse pyöritteli joskus ajatusta hevosalan ammattilaiseksi ryhtymisestä, opiskelikin hevostenhoitajaksi pari vuotta, mutta ala kuitenkin jäi. ”Monilla varmasti opiskelut jättävät raviurheilun taustalle.”
Jos jatkuvuutta halutaan, Pietiläinen ajattelee markkinoinnin auttavan. Raviurheilun maailmaa pitäisi avata uusille harrastajille ja siihen tarvitaan enemmän poniravikoulutyyppisiä paikkoja.
"Ei tämä ole voimalaji, vaan muista taidoista kiinni."
Pietiläinen toteaa, että on ero, ohjastaako ponilähdössä vai hevosten kärrylähdössä. Poneilla välimatkat ovat pitkiä jo lähdössä, ja koko matka painetaan täysiä. Hevosilla ohjastajat ovat yhtenä letkana, ja tapahtumat etenevät nopeammin, jolloin taktinen puoli korostuu.
Pietiläisen mielestä nainen pärjää hevosen kärryillä siinä missä mieskin, mutta on hänkin kohdannut ennakkoluuloja etenkin vanhempien miesharrastajien suunnalta.
”Naiset ovat varmasti suurennuslasin alla, mutta ihan yhtä lailla nuoret mieskuskit niitä virheitä tekevät. Onneksi on ihmisiä, jotka ottavat kaikki yhtä lailla mukaan. Ei tämä ole voimalaji, vaan muista taidoista kiinni.”
Pietiläisen pitää lähivuosina palata kilpakärryille, jos hän mielii pitää korttinsa voimassa. ”Tarkoituksena on. Varmaan vähän paluujännitystä tulee, mutta eiköhän ne asiat muistu äkkiä mieleen.”
Jenni Rautiainen on ajanut 42 lähtöä hevosilla ja vajaat 200 poneilla. Hänen viimeisin hevoslähtönsä oli kolme vuotta sitten.
”Ajettavat hevoset olivat sellaisia, joita sain kotona itse valmennella ja tunsin. Niiden kanssa oli kiva lähteä starttiin, mutta ei minulla ikinä ole ollut suurta paloa lainaohjastajaksi.”
Rautiainen työskentelee isällään ja on edelleen sitä mieltä, että jos kotoa löytyisi sopiva hevonen, jolla olisi omistaja, joka antaisi hänen ohjastaa kilpaa, hän starttaisi.
"Olen huomannut, että ponikuskeista pojat siirtyvät hevosiin, mutta tytöt eivät.”
”Jos nyt haluaisin lähteä ajamaan kilpaa, saisin varmasti tehdä paljon töitä, että löytäisin ajettavia. Joskus olen kohdannut starteissa kettuilua, mutta ne ovat yksittäisiä startteja, joissa joku vanhempi mieskuski on jotain kommentoinut.”
Rautiainen sanoo samaa kuin Pietiläinen. Poneilla tilanteet tulevat hitaammin, eikä taktikointia niin tarvita. Hevos- ja ponilähtöjen välillä on iso kuilu, ja Rautiainen epäilee, että se on joillekin ponikuskeille liian suuri ylitettäväksi.
”Joitain naispuolisia kavereita on siirtynyt, mutta yleensä he ovat lähteneet hevosenhoitajiksi. Olen huomannut, että ponikuskeista pojat siirtyvät hevosiin, mutta tytöt eivät.”
Sillä ei ole väliä, mitä sukupuolta raviharrastaja edustaa, kunhan lajiin saadaan jatkuvuutta, eikä drop out -ilmiö näkyisi niin vahvana. Tätä mieltä ovat edellä mainitut haastateltavat sekä Suomen Poniraviyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Mari Mattila.
Täysin ummikkona lajiin mukaan tullut Mattila on huomannut, että muiden urheilulajien harrastaminen on helpompaa kuin raviurheilun. Varsinkaan, jos hevostieto ei ole periytynyt kotoa.
Mattilan toi raviurheiluun hänen poikansa, Anton Punkka, joka ilmoitti parivuotiaana kotona, että hänestä tulee raviurheilija. Äidillään ei ole vieläkään tietoa, mistä poika tuollaisen idean sai, kotoa ei ainakaan.
”Raviurheilussa ei ole opinpolkua. Olin todella yllättynyt, miten yksin harrastajat ovat lajissa, olivat he ponin tai hevosen kanssa. Varsinkin, jos heillä ei ole perhettä tai muita tuttuja raviurheilun parissa.”
Mattila epäilee, että tällä hetkellä raviurheilu menettää paljon harrastajia, koska polkua ei ole. ”Nuorena ei tarvinnut kuin viedä Anton ratsastuskouluun, niin siitä se talutusratsastuksesta lähti etenemään.”
Punkka on myös harrastanut salibandya, ja joukkuelajissa kehittyminen ja eteneminen oli suunniteltu, fysiikkavalmennuksesta lähtien.
”Meillä on hieno laji, ja jos asioille alettaisiin systemaattisesti tekemään jotain, eikä aina vaan suunnitella, raviurheilulla olisi paljonkin mahdollisuuksia. Ei tarvitse odottaa minkään uuden teknologian valmistumista.”
"Raviurheilusta puuttuu lajikoulutus, tuki ja mentorointi."
Mattila toivoo, että raviurheilu loisi itselleen kirkkaan kuvan harrastuksesta ja harrastajalle olisi selkeä polku, jota pitkin hän voi edetä harrastajasta ammattilaisuuteen, jos niin haluaa. Oppilaitoksia on, mutta hän ei usko, että ne ovat sopivia kaikille. Sekin riittäisi monelle, että raviurheilua ja etenkin ohjastamista pystyisi harrastamaan poneista hevosiin ilman suurempia kilpailullisia tavoitteita.
”Junioreilla on sukupuolesta riippumatta vaikeuksia edetä lajissa, jos kotona ei ole hevosia tai hevostilaa. Ensimmäisiä ajettavia ei ole helppo saada.”
Mattila on keskustellut aiheesta paljon harrastajien kanssa. Hän sanoo, että junioreille suunnatut lähdöt auttavat jonkin verran, mutta eivät riittävästi. Junioreille pitäisi myös ilmoittaa toimivia hevosia, että he saisivat parasta mahdollista oppia.
”Raviurheilusta puuttuu lajikoulutus, tuki ja mentorointi. Vanhoilla konkareilla olisi paljon annettavaa nuoremmille, mutta harrastajille voisi järjestää erilaisia klinikoita, kuten ratsupuolella tehdään. Jääkiekossakin järjestetään koulutuksia niin vetelyyn kuin luisteluunkin.”
Mattilan perheen raviharrastus sai jatkumoa, kun perhe selvitti aktiivisesti mahdollisuuksia. He vuokrasivat shetlanninponin, jolla pystyi sekä ratsastamaan että ajamaan. Kun vuokraponi astutettiin, he ostivat sen varsan ja Punkka opetti ponin ajolle ja alkoi kilpailla.
”Saimme Vermon aktiiveilta ensimmäisiä tukia, mutta kaikki vaati lapselta aika isoa mielenkiintoa ja tahtoa ja vanhemmilta halua selvittää, miten hitossa tätä lajia voi lähteä harrastamaan.”
Mattila toteaa, että tilanne on varmasti helpottanut ravikoulujen myötä, mutta hänen mielestään ne eivät riitä, koska niitäkään ei ole riittävästi.
”Ja jos onnistut jotenkin harrastamaan poneilla, niin sitten loikka hevosiin on kamalan suuri.”
Mattilan oma poika on onnistunut löytämään hyvän väylän. Punkka on parhaillaan oppisopimuksella töissä Seppo Suurosella. Suuronen toimii eräällä tavalla Punkan mentorina, ja äiti on iloinen poikansa tilanteesta.
”Anton ei voi saada kotoa neuvoja, siksi mentoriverkosto olisi meidänlaisillemme tärkeä. Olisi joku, jolta kysyä, kannattaako tätä hevosta ilmoittaa tuonne starttiin ja mitä tehdä, jos hevoselle tulee joku vaiva. Hiljaista tietoa lajissa riittää, eikä ole kenenkään etu, että jatkumo puuttuu. Kukaan ei voi kilpailla yksin.”
Mattila painottaa, että liikkeelle voi lähteä pienestä. Ei kaiken tarvitse olla loppuun asti suunniteltua.
”Konkreettisia tekemistä paikkakunta kerrallaan. Ravikouluja pitää olla sellaisillakin paikkakunnilla, joissa ei ole ratatalleja. Ja kaikkien ratojen sivuilta voisi löytyä yleistä tietoa, että jos olet kiinnostunut aloittamaan raviharrastuksen, tällä seudulla on nämä tallit, joista saat apua.”
Hippoksen hallituksen jäsen ja nuorisovaliokunnan puheenjohtaja Tiina Kuosmanen sanoo, että edellä mainituista asioista on keskusteltu etenkin siinä yhteydessä, kun on käyty läpi harrastajan polkua poneista hevosiin.
”Käytännön toimet, mitä tällä hetkellä on valmistelun alla, liittyvät konkreettisimmin ravikoulujen perustamiseen, joihin voi nyt anoa investointitukia. Se on olennainen tekijä, että on paikka, missä harrastaa.”
Ensi vuoden sarjamäärittelyissä on myös matalamman tason profiilipäiviä, joihin Kuosmasen mukaan on tarkoitus saada nuorille ihmisille harjoittelun paikkoja.
”Nuorisovaliokunnassa keskustellaan asioita ja tiedostetaan, että putoamista tapahtuu tietyssä iässä. Raviurheilulla on omat haasteensa verrattuna ratsastukseen. Emme voi nimetä paikkoja, missä toimintaa voi järjestää vaan kaikki on hyväntahtoisuuden varassa.”
Kuosmanen kertoo, että myös mentorointiasia on esiintynyt keskusteluissa. Hän pitää ajatusta mahtavana ja kypärä-sarjoissa tämäntyylistä on jo kokeiltu.
"Kaikkea voi aina suunnitella, mutta jos asiat eivät ota radoilla tuulta alleen, niin ei Hippos voi sille mitään."
”Kaikkea voi aina suunnitella, mutta jos asiat eivät ota radoilla tuulta alleen, niin ei Hippos voi sille mitään. Toivon, että rahallinen tuki motivoisi nuorisoasian näkemistä entisestään ja se avaisi erilaisia mahdollisuuksia.”
Raviurheilijan polku -ajatus on iso kokonaisuus, johon on jo tehty paljon pohjaa. Kuosmanen kertoo, että materiaalia on jo olemassa ja sitä on jaettu radoille. Polussa lähdetään ajatuksesta, että on oltava paikka, missä harrastaa.
”Drop out -ilmiö ei koske vain nuoria. Sama tilanne on aikuisella, joka suorittaa ravikoulussa kortin. Hän on tismalleen samassa tilassa, missä ovat harrastuspaikat, jos omaa hevosta ei ole.”
Se, että suunnitelmat muuttuvat teoiksi vaatii sidosryhmien aktivoitumista, Kuosmanen toteaa.
”En usko, että tässä on haluttomuutta kokeilla, mutta taloudellinen tilanne radoilla on tiukka. Moni asia jää toteuttamatta jo varmasti sen takia, ettei tiedetä tai osata toteuttaa niitä. Mutta se viesti, jonka minä olen saanut, niin tekemisen henki on hyvä ja tahtotilaa löytyy. Nuorisovastaavan työpanos ei yksin riitä.”