Markku Hietanen menehtyi sunnuntaina 5.4. vakavan sairauden uuvuttamana kotonaan läheistensä läsnäollessa. Hän oli täyttänyt tasavuodet 80 edellisessä marraskuussa.
Laihialaisen Hietasen raviurheilijan ura oli pelkillä saavutuksillakin mitattuna merkittävä. Kylmät numerot kertovat 2302 voitosta, joista viimeiseksi jäänyt tuli viime vuoden syyskuussa Pystin Virkulla nousijadivisioonakarsinnasta.
Akaasian vuoden 2018 ravikuningattaruus toi hänelle uran ansaitun kruunun, jota hän arvosti itsekin korkealle.
”Akaasian seppele oli hieno täyttymys tammalle, ja kyllä täytyy myöntää, että sitä se oli minunkin uralle. Ei se huonolta tuntunut ollenkaan, parasta herkkua se oli”, Hietanen itse totesi 80-vuotishaastattelussaan.
Vain kaikkein klassisimmat kilpailut luetellen, suomenhevosten Kriteriumin hän voitti Velurilla vuonna 1986 ja Ville Kallella 2020. Suomenhevosten Derbyssä hän oli paras vuonna Sukkulalla vuonna 1977 ja Linkorilla 2009, ensin mainittu oli myös muun muassa kuningatarkilpailun kaksinkertainen hopeatamma Hietasen ohjastamana ja valmentamana.
Kuten vuosiluvuista voi huomata, menestys jakaantui pitkälle ajalle. Ensimmäisen starttinsa hän ajoi Laihian Hevosystävien järjestämissä maantieajoissa vuonna 1956. Vasta 11 vuotta samana vuonna täyttävä nuorukainen sijoittui isänsä Uuno Hietasen Eri-Tilillä kolmanneksi.
Todellinen lähtölaukaus ohjastusuralle tapahtui neljä vuotta myöhemmin. Eri-Aaronin poika, suurjuoksijaori Karma oli hänen ensimmäinen varsinainen kilpahevosensa ja sillä Vaasan totalisaattoriraveista samana päivänä haetut kaksi voittoa viitoittivat tietä.
Ne viitoittivat tietä voittojen lisäksi hänen myöhemmälle maineelleen vaikeiden hevosten erityisenä taitajana. Karma oli pietturi ja vaikealuontoinen, kuten sellaiset usein tahtovat olla.
Nuori Hietanen teki paljon töitä Karman kanssa, hän piti oria tämän luonteesta huolimatta esimerkiksi parina niittokoneen edessä. Hän itse uskoi, että Karman kanssa toimiminen toi oppia, joka kantoi koko elämän ajan.
Ei ollut yksi, eikä kaksi kertaa, kun Faari – Hietasen tunnettu lempinimi – luotettiin vaikean hevosen viimeiseksi toivoksi. Hän itse ei täysin pystynyt sanoittamaan, mistä tämä joskus lähes yliluonnollisen tuntuinen otteensa hevosiin johtui. Samaisessa 80-vuotishaastattelussa hän kuitenkin yritti sitä.
”Kyllä niille piti vain oppia puhumaan ja saada ne rauhoittumaan ja luottamaan mieheen. Kummankin piti löytää luotto toiseensa. Ei siihen oikotietä ollut, eikä sen kummempaa selitystä.”
Viimeisen kilpailunsa ajoi tämän vuoden helmikuun ensimmäisenä päivänä, eli täydet 70 vuotta ohjastajanuraa jäi muutamaa kuukautta vaille.
Markku Hietasen pitkään elämään mahtui luonnollisesti edellä lueteltujen juhlahetkien lisäksi harmaitakin päiviä. Mustaksi asti kehkeytyi marraskuinen päivä vuonna 1984. Lämpökeskuksesta alkanut tulipalo tuhosi 24-paikkaisen tallin ja vei mukanaan 12 hevosta.
Siinä kohtaa koko valmentajauran jatko oli hetken aikaa katkolla. Vaihtoehtona olisi ollut karjatalous, mutta naapurin sanat, kuinka sonninpitäjiä on joka kylässä, hevosmiehiä ei, oli viimeinen niitti, ettei periksi annettu.
”Jatkettiin vaan ja entistä kovempaa”, hän itse muisteli.
Voi sanoa, että yksi aikakausi koko ravi-Suomessa ja erikseen vielä Pohjanmaalla päättyi Markku Hietasen poismenon myötä.
Hän oli eturintamassa, kun ravihevosille alettiin hakea eläinlääkärin apua muissakin kuin aivan ilmeisimmissä asioissa.
Yhteistyö muun muassa Antero Tupamäen kanssa toi osaavalle Hietaselle lisäymmärrystä, jota hän ei tarvittaessa jättänyt vain omaan käyttöönsä. Ystävälliseltä, avuliaalta ja realistisen peruspositiiviselta Hietaselta sai jokainen halutessaan apua.
Kun luonteenpiirteisiin lisätään vielä itseään säästämätön ahkeruus, saadaan aikaan jokseenkin paketti, jollaiseksi kansallisrunoilija J.L. Runeberg Saarijärven Paavossaan tai Väinö Linna Koskelan Jussissaan kuvasi periksiantamatonta suomalaista miestä.
Yksi tämän katoavan ihmistyypin peruspilareista on nyt poissa ja sitä suree hänen perheensä, sukunsa ja laajan ystäväpiirin kanssa myös koko raviurheileva Suomi.