Muistelen vielä muistaessani – osa kaksi: "Lähtövoitolla ei vielä päässyt ollenkaan palkinnoille"

Seuraavaksi olin raveissa Oulaisten raviradalla Kasarminmäellä. Rata oli tehty ihan kirkonkylän keskustan tuntumaan entisille suojeluskunnan ja sitä ennen Venäjänvallan aikaisen kasarmin harjoituskentän ja sittemmin yhteislaitumen alueelle. Koko kilometrin rata siihen mahtui, mutta eipä juuri muuta, ja radan sisäpuolella oli iso kaksikerroksinen asuinrakennuskin entisten käyttäjien jäljiltä ja yhä asuinkäytössä. Kaikki kilpailutoimintaan liittyvät jutut olivat käytännössä radan sisäpuolella: tuomaritorni/totomyyntiluukut, enin osa yleisöstä, hevoset, mahdolliset kuljetusautot, pieni verryttelylenkki yms.

Ainoastaan ravintolana toimiva entinen varastorakennus oli heti aidan sisääntuloportin jälkeen radan ulkopuolella olevalla vähän isommalla alueella, muuten radan ulkoreunasta ei ollut kymmentä metriäkään tontin laitaan ja lauta-aitaan. Tälle alueelle mahtuivat siis kumminkin monisatapäinen yleisö ja tavallisesti 50–60 hevosta, loppuaikoina sitten jopa yli sata (kun kaikki ajoivat kaksi lähtöä, tuolla määrällä ravit saatiin aikaan). 

Ensimmäiset kerrat pääsin mukaan isän pyöräntarakalla, sitten poljin jo yksin, kun isän piti mennä ajoissa järjestelytehtäviin. Minäkin pääsin järjestelyporukkaan tuomaritorniin lähetiksi, ja kuljettelin papereita tuomariston, ajanottajien ja totojohtajan välillä. Joskus oli pulaa kellomiehistä, ja minä sain ottaa aikoja häntäpään hevosille. Ehdin välissä aloittaa jopa totoamisen – siihen aikaan lappuja myytiin kunhan naama ylettyi aika korkealla olevalle totoluukulle. Monesti panos oli se ihan pienin, 50 penniä ja sijoitusta. 

Sarjoina oli avoimen ryhmälähdön lisäksi vain aikaperusteisia tasoitusajoja. Avoimeen sarjaan ei ollut varsinaista tungosta, ja tavallisesti parin–kolmen valtakunnantason tähtijuoksijan lisäksi jo nousevat huippujuoksijatkin saattoivat osallistua siihen. Lähetys tapahtui molemmilla tavoilla lipun heilautuksesta. Ryhmälähdöissä asetuttiin riviin poikki radan muutaman kymmenen metrin päähän, ja siitä lähdettiin kävelemään rintamana kohti lähtölinjaa. Rintama tahtoi repeillä vauhdin kiihtyessä, mutta lähdönuusintoja ei herkästi otettu – heilautettu mikä heilautettu. 

Tasoitusajoissa sarjat menivät tasoitusennätyksen mukaan, esimerkiksi paalulta ennätys 1.58, 1.52, 1.46 ja sitten p.1.38 oli jo kova tasoitusajo. Kun tasoitukset menivät niin päin, että takamatkaa annettiin ko. sarjoihin tietty metrimäärä/aika, 14 m/s, 13 m/s, 12 m/s tai 10 m/s, juostava matka saattoi olla esim. 2039 metriä. Matkat metrin tarkkuudella! Periaatteessa hevosten piti seisoa paikoillaan lipunheilautukseen saakka, mutta eihän sekään tietysti ihan näin toteutunut. 

Kapeiden ratojen takia lähdöt olivat pieniä, mutta sarjat saattoivat olla suuria: esimerkiksi tuommoisessa p.1.52 sarjassa kolmekymmentä hevosta. Ne oli sitten jaettu ainakin kolmeen lähtöön, mutta varsinaisia palkintoja oli vain ne kilpailuilmoituksessa mainitut neljä. Palkinnot jaettiin sitten kokonaisaikojen perusteella tehdyn järjestyksen mukaan, ja saattoi olla että lähtövoitolla ei vielä päässyt ollenkaan palkinnoille – kyllä näin kävi Hulinallekin joskus (ainakin kerran Kannuksessa, sateen muutettua olosuhteita).

Hulinan aikaan sarjamääritykset olivat jo toisinpäin, matkat 20 metrin välein ja takamatka esimerkiksi 1,5 sekunnista. Juostiin hurjia takamatkoja, ja erityisesti Lauri Kokko käytti hyväkseen tätä suhteessa edullista sarjamääritystä, ja ajoi vielä tähtiaikaisella Uskottimella 180 metrin paalultakin sillä tasoitusvoittoja.

Volttilähtö oli otettu käyttöön, ja ratoja levennettiin. Siinä huumassa lähtöjä suurennettiin ja jonkin aikaa totolappuja myytiin aina numeroon 20 saakka. Pihtiputaan jääraveissa (kaksipäiväiset isot ravit) – 1968 ravien kaksi viimeistä lähtöä yhdistettiin uhkaavan hämärän takia, ja saatiin superlähtö: 23 maan parhaimmiston hevosta samassa lähdössä. Vaikka rata oli aurattu leveäksi, silloin muuten ylivoimainen Uusi-Vetokin juuttui ruuhkiin eikä ehtinyt kuin kolmanneksi. 

Oulaisissa rata sijaitsi aivan asutuksen keskellä – radan sisälläkin oli iso vuokra-asuntotalo – ja Oriyhdistyksellä olikin varjeleminen siitä, kun radan ympärille pakkasi syntymään toisia katsomoita. Pesulan ja vuokratalon ja muutamien muidenkin kanssa oli tehty kirjallisia sopimuksia ko. tilanteen varalta, mutta aidalla roikkujia ja sisäradan perheiden vieraita oli silti aina kilpailupäivinä. Samoin aitaamattoman takasuoran ja takakurvin kautta tahtoi tulla väkeä järjestäjien lipunmyyjien ohi. Mutta väkeä siis oli, ja kaikki väki mahtui hevosten lisäksi – siihen tilaan joka nykyään pidetään tyhjänä ihmisistä.

Nämä ihmiset kaikki tulivat paikalle kävellen, eikä läheskään kaikkia osallistuvia hevosiakaan tuotu paikalle moottorivoimin. Kauempaa tuli joitakin parhaita junalla Oulaisiin, ja asemalta oli vain reipas kilometri silloiselle kilpailupaikalle. Joistakin naapurikunnista tultiin autoilla, mutta se tarkoitti sitten teurasauton pyhäkäyttöä, ja siihenhän mahtuu viisikin hevosta – ja miehet ja kärryt. Paljon tultiin myös ns. maitse elikkä osallistuvalla hevosella ajaen.

Oulaisten osalta ennätys saattaa olla tähtioriilla Luiske, joka 50-luvulla oli tullut kävellen Saarijärveltä saakka! Ajankäytöstä ei ole tietoa, mutta vaatii se melkoista harrastuneisuutta, kun välimatkaa suuntaansa on kuitenkin yli kaksisataa kilometriä… Vielä vuonna 1966 meidän Hulinakin meni ensimmäisiin raveihinsa 13 kilometrin päähän kotoa omilla jaloillaan ja jälkiverryttelynä takaisin – tuliaisina oli kaksi voittoa.

Tarina jatkuu Hevosurheilun verkkosivuilla aina uuteen vuoteen asti, aina klo 11. Tämä on osa kaksi.

Syntynyt Oulaisissa 1951 hevosperheeseen: isä Osvald oli Hevosmies isoilla kirjaimilla, pikkuveli Veijo ammattivalmentaja Saksassa, isoveli Hannullakin oli hyvä ravuri Hiskappi, mutta kaikille meille tärkein oli Hulina Jo 102.

Eläinlääkärinä 37 vuotta Oulaisissa, nyt eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.   Hulinan siitostyön vaikutuksesta aikoinaan tammapraktiikkaa laajemminkin Pyhä- ja Kalajokilaaksoissa. Harrastan lähihistoriasta kirjoittelua.

"Raviurheilussa minun suurin hetkeni oli se, kun Lahden Kuninkuusraveissa vuonna 1974 valjastin Hulinan osallistumaan pääsarjaan, ja suuntasin takasuoralta verryttelyyn radalle – se sai aikaan kuulutuksen, jossa huomautettiin kypärän puuttumisesta. Sakkoja emme saaneet."