Nelijalkainen lämpö

Satuin kuukausi sitten tekemään artikkelia Suomenhevosliiton puheenjohtajasta Timo Ryynäsestä, joka toi esiin yhteiskunnastamme yhden merkittävän huolen. Hän oli katsonut televisiosta ohjelmaa, jossa oli kyberturvallisuusjohtaja käsitteli nykynuorten kokemia uhkia. Suurimmaksi uhaksi nuoret eivät kokeneet esimerkiksi terrorismia vaan yhteisöllisyyden puutetta. Hälytyskellot alkoivat soida.

Koen, että hevosalalta yhteisöllisyyttä ei puutu. Vaikka piirit hevosten ympärillä ovat tietyllä tapaa pienet, on yhteisön toisilleen antama tuki nähdäkseni vahva arjessa ja käytännön asioissa. Pitkämatkalaiselle hevosihmiselle löytyy asuinsija toisen luota vieraalla paikkakunnalla, kilpailupaikalla voi päästä luvan kanssa toisen valjaslaatikolle puutetta paikkaamaan, “onneksi olkoon” irtoaa lähdön jälkeen voittaneelle puolitutulle ilman väkinäisyyttä. Nämä kielivät voimakkaasta yhteisöllisyydestä.

Mutta onko sinun kovetettava itsesi, sinuutesi ja jaksamisesi alalla, jossa arvottamista tehdään menestyksen mittareilla? Onko se heikon merkki, jos puhuu jaksamisesta tai masennuksesta? Ei, se on hatunnoston paikka.

Keskiviikon lehdessä ylipääsemästään työuupumuksesta puhui Seppo Markkula, yli 1600 voiton mies.

Oheisessa blogissa paljon kokenut toimittaja Harri Lind avaa, millaisia tuntoja masennus toi hänessä esiin.

Ahdistuneisuus, paha olo, takalukko, tai jopa pimeä huone pään sisällä ja pelkotilat. Henkinen väsymys, työuupumus, loppuunpalaminen. Kaikki isoja merkkejä siitä, että pitäisi reagoida, mutta miten? En ole mikään näille hevosmiehille sanomaan, että menkääpä voimaantumaan hevosesta, eivätkä he siksi tässä esimerkkeinä olekaan.

On puhdistautumisen hetki, kun kertoo omista tunnoistaan, jotta joku muu voi saada siitä kenties rahtusen apua, mikäli kokee olleensa tai olevansa itse samassa tilanteessa.

Laji on kova. On pitkät kilpailumatkat, joista puolet tehdään pilkkopimeässä, itse areenalla onnistuminen on kiinni lukuisista muuttujista. Vaikka oman osasi olet tehnyt prikulleen, odottamaton tekijä voi pilata kaiken. Miten silloin jaksaa jatkaa vuosia työtään viimassa tautologisesti kuin tuulilasinpyyhkijä? Kun epäonnistumisten sarja jatkuu, on tärkeää, että omalle ammattitaidolleenkin tuo ikään kuin ymmärrystä ja hyväksyntää jokin ilonpilkahdus. Hevosalalla se ilonpilkahdus taitaa monta kertaa olla hevonen.

Stiina Ikonen (HU 27.9.) jo avasikin ennaltaehkäiseviä ja kuntouttavia hankkeita, hevosterapian syrjäytymistä torppaavaa ilmiötä ja Petäjävedellä tapahtuvaa heppakaveritoimintaa. Jos “ongelmanuoren” saisi tallille kohtaamaan vilpittömästi häntä tarkastelevan hevosen, voisi päänsisäisessä lukossa tapahtua käänteentekevä rasahdus.

Siinäpä on hevosalalle haaste ja yhteiskunnalle keino auttamiseen. Tarhansa aidan ali ruohonpätkiä tapaileva hevosen turpa voi tarjota kaveruuden ja lämmön. Eikä se ole vähän se.