Ingressin lause on suora lainaus Euroopan raviliiton puheenjohtajan Marjaana Alaviuhkolan puheenvuorosta, jonka hän piti viime perjantaina järjestetyssä Katse hevosen hyvinvointiin -seminaarissa. Alaviuhkola puhui hevosalan sosiaalisesta lisenssistä eli siitä, kuinka yhteiskunta näkee hevosalan hyväksyttävyyden. Sosiaalisen lisenssin lunastamiseksi alan on jatkuvasti osoitettava eettisyytensä, pelkkä sanominen tai sääntöihin vetoaminen ei riitä. Sosiaalisen hyväksyttävyyden nimissä yhteiskunta tulee ennemmin tai myöhemmin kysymään, miten kilpahevosten urat loppuvat. Onko hevosen loukkaantuminen urheilukäytössä enemmän sääntö kuin poikkeus? Mitä tapahtuu uran jälkeen? Jos kilparuuna lopetetaan kolmannen hankkarivamman saatuaan, miten se perustellaan hevosten eettistä kohtelua perääville kansalaisille? Vaikka hevosihminen tietää, että joskus kovaa juoksemista rakastavalle hevoselle lopetus on parempi vaihtoehto kuin pullahevosen ura tarhannurkassa, on yhteiskunnan mielipide yleensä elämän jatkumisen puolella.Toisaalta ravikilpailut kärsivät hevospulasta, ja jos tarkkoja ollaan, myös omistajapulasta. Meillä ei ole varaa menettää kilpailevia hevosia sairauslomille eikä hevosensa loukkaantumisesta pettyneitä omistajia pois lajin parista. Minimivaatimuksena voisi ajatella, että hevosten pitää saada kilpailla ja treenata alustoilla, joilla loukkaantumisriski on mahdollisimman pieni – vaikka se toki urheillessa on aina olemassa..Harjoittelualustojen huonontaminen on lyhyt tie..Tätä taustaa vasten tuntuu hullulta, että monella raviradalla säästökohteena on ollut ja tulee olemaan radanhoidon kustannukset. Tilanne ei toki ole radoilla helppo, eivätkä tulevan talven kustannusnousut tuo asiaan helpotusta. Radanhoito kuuluu toimintatuen hyväksyttyihin kustannuksiin, mutta sille ei ole tukijärjestelmässä erikseen korvamerkitty rahaa. Sen lisäksi radanhoito on kallista. Näin ollen, mikäli sähkölasku kasvaa holtittomaksi ja muita kustannuksia on karsittava, radanhoidon heikennys on houkuttava vaihtoehto. Kun kuitenkin samaan aikaan vaatimukset hevosten hyvinvoinnista kasvavat, on harjoittelualustojen huonontaminen lyhyt tie.Uusimmassa painetussa Hevosurheilussa Kuukauden henkilömme, Gävlen ratamestari Mika Ahtiainen, puhuu paljon hevosystävällisestä radasta sekä kilpailuissa että treenatessa. ”Jos siihen edes jotenkin pystyy vaikuttamaan, että rata olisi hevosille todella hyvä”, hän toivoo. Luulen, että aika moni ratamestari Suomessa toivoo samaa. Tyhjästä hyvä pohja ei kuitenkaan ilmesty, eikä sitä tehdä ilman resursseja. Toivoa sopii, ettei radanhoito ole ensimmäinen säästökohde, kun niitä ensi talvena on radoilla pakko miettiä.
Ingressin lause on suora lainaus Euroopan raviliiton puheenjohtajan Marjaana Alaviuhkolan puheenvuorosta, jonka hän piti viime perjantaina järjestetyssä Katse hevosen hyvinvointiin -seminaarissa. Alaviuhkola puhui hevosalan sosiaalisesta lisenssistä eli siitä, kuinka yhteiskunta näkee hevosalan hyväksyttävyyden. Sosiaalisen lisenssin lunastamiseksi alan on jatkuvasti osoitettava eettisyytensä, pelkkä sanominen tai sääntöihin vetoaminen ei riitä. Sosiaalisen hyväksyttävyyden nimissä yhteiskunta tulee ennemmin tai myöhemmin kysymään, miten kilpahevosten urat loppuvat. Onko hevosen loukkaantuminen urheilukäytössä enemmän sääntö kuin poikkeus? Mitä tapahtuu uran jälkeen? Jos kilparuuna lopetetaan kolmannen hankkarivamman saatuaan, miten se perustellaan hevosten eettistä kohtelua perääville kansalaisille? Vaikka hevosihminen tietää, että joskus kovaa juoksemista rakastavalle hevoselle lopetus on parempi vaihtoehto kuin pullahevosen ura tarhannurkassa, on yhteiskunnan mielipide yleensä elämän jatkumisen puolella.Toisaalta ravikilpailut kärsivät hevospulasta, ja jos tarkkoja ollaan, myös omistajapulasta. Meillä ei ole varaa menettää kilpailevia hevosia sairauslomille eikä hevosensa loukkaantumisesta pettyneitä omistajia pois lajin parista. Minimivaatimuksena voisi ajatella, että hevosten pitää saada kilpailla ja treenata alustoilla, joilla loukkaantumisriski on mahdollisimman pieni – vaikka se toki urheillessa on aina olemassa..Harjoittelualustojen huonontaminen on lyhyt tie..Tätä taustaa vasten tuntuu hullulta, että monella raviradalla säästökohteena on ollut ja tulee olemaan radanhoidon kustannukset. Tilanne ei toki ole radoilla helppo, eivätkä tulevan talven kustannusnousut tuo asiaan helpotusta. Radanhoito kuuluu toimintatuen hyväksyttyihin kustannuksiin, mutta sille ei ole tukijärjestelmässä erikseen korvamerkitty rahaa. Sen lisäksi radanhoito on kallista. Näin ollen, mikäli sähkölasku kasvaa holtittomaksi ja muita kustannuksia on karsittava, radanhoidon heikennys on houkuttava vaihtoehto. Kun kuitenkin samaan aikaan vaatimukset hevosten hyvinvoinnista kasvavat, on harjoittelualustojen huonontaminen lyhyt tie.Uusimmassa painetussa Hevosurheilussa Kuukauden henkilömme, Gävlen ratamestari Mika Ahtiainen, puhuu paljon hevosystävällisestä radasta sekä kilpailuissa että treenatessa. ”Jos siihen edes jotenkin pystyy vaikuttamaan, että rata olisi hevosille todella hyvä”, hän toivoo. Luulen, että aika moni ratamestari Suomessa toivoo samaa. Tyhjästä hyvä pohja ei kuitenkaan ilmesty, eikä sitä tehdä ilman resursseja. Toivoa sopii, ettei radanhoito ole ensimmäinen säästökohde, kun niitä ensi talvena on radoilla pakko miettiä.
