Raviurheilu Nevalaisten elämäntapa

”Eläkeläisethän usein käyvät marjassa, mutta eihän siitäkään tule mitään, kun Pertti ei näe.”

Lieksa - Joensuu. Kaksi sairaseläkeläistä joista toinen on sokea, kymmenen hevosta, miljoona kilometriä ajettu Scanian hevoslinjuri ja hurjat etäisyydet liki kaikkialle. Elämä on täynnä valintoja, ja Elli ja Pertti Nevalainen ovat valinneet raviurheilun.

Pakkanen paukkuu 17:ssä asteessa Nevalaisten pihassa Lieksan ja Nurmeksen välissä, jossakin Egyptinkorven takana. Pihassa seisova Scania on jo hurautettu käyntiin illan ravireissua varten, mutta traktorissa
on korjattavaa. Pertti Nevalainen istuu etupyörän päällä ja pyytää Elliltään työkaluja sitä mukaan kun niitä tarvitsee. Traktorin korjaaminen ei sinänsä kuulemma ole avaruustiedettä, mutta Pertti Nevalaiselta se on jonkinlainen suoritus, sillä hän on sokea.

Sokeutumisesta on kohta kahdeksan vuotta, mutta meno Nevalaisilla on jatkunut likipitäen ennallaan siitä huolimatta. Tallissa on kymmenen hevosta, joista Elli, 58, ja Pertti, 65, pitävät huolta kahdestaan. ”Minulla on huonot olkapäät, joiden takia olen sairaseläkkeellä, astma ja välilevytyrä, jonka takia ei oikein kestä istua kilpakärryissä. Ja Pertillä on läppävika, eikä hän näe, mutta muuten on ihan hyvä terveys”, Elli Nevalainen vastaa kysyttäessä pariskunnan yleisestä voinnista. Ja nauraa päälle ymmärrettyään miltä vastaus vieraan korvaan kuulostaa. Vaikka elämänmuoto ’kaukana kaikesta’ onkin vaativa, yksi asia on hyvä muistaa ja tehdä heti selväksi: vaikka arki on raastavaa, sääliä on aivan turha tuntea, kun kyseessä on aikuisten ihmisten vapaaehtoinen harrastus.

”Suoraan sanottuna eläkkeelle jääminen vähän pelottaa”, Elli Nevalainen kuitenkin myöntää. ”Mitäs me sitten tehdään, jos tämä lopetetaan? Jos arvellaan Pertin kanssa yhteisiä harrastuksia, niin aika vähissä nekin ovat. Eläkeläisethän usein käyvät marjassa, mutta eihän siitäkään tule mitään, kun Pertti ei näe.”

Eläimet ovat sitä paitsi aina olleet kiinteä osa Nevalaisten elämää. Alunperin tilalla oli lypsykarjaa, sen jälkeen sikoja ja nykyisenä tuotantosuuntana siis hevoset. ”Mitähän elukoita sitä sitten otetaan, jos hevosista luovutaan”, Pertti Nevalainen veistää.

Ensimmäinen Pölösen valinnasta

Hevosmäärä on sentään pudonnut hurjimmista ajoista: nyt hevosia on siis ’vain’ kymmenen, kun enimmillään
niitä oli seitsemäntoista. Treenattavia on tällä hetkellä kuusi ja astutettuja tammoja kaksi, joten hevosmäärä voi vielä paisuakin. ”Onhan siitä vähentämisestä ollut puhetta, mutta äkkiä siinä käy niin, että vähentääkin parhaasta päästä”, Pertti Nevalainen muistuttaa.

Elli Nevalainen olisi selvästi miestään alttiimpi vähentämään hevosmäärää. ”Minä olen Pertille puhunut, että pistetään hevoset vähemmäksi, mutta talli menee kuulemma kylmäksi talvella, jos on vähän hevosia. Nyt on kuitenkin vuokralaisia, että joku muu syy pitää siihenkin keksiä”, hän hymyilee.

Tallin vuokralaisena on Satu Tolvanen, ja hänen hevostensa kanssa pääluku on yli kahdenkymmenen. Hevoset vaihtuivat maatilan ainoaksi tuotantosuunnaksi vuoden 2004 alusta, kun siat pistettiin Pertin sokeutumisen jälkeen pois.

Hevosia on ollut noin 25 vuotta, mutta kavioeläin tuli taloon jo aikaisemmin. Koko hevosharrastus on alkanut tytärten haluttua ponin. Ensimmäinen hevonen taas tuli Oiva Pölöseltä, Kontiolahden maankuululta hevoskauppiaalta, josta on vuosien myötä tullut Nevalaisten hyvä ystävä ja kauppalanko.

”Sen ponin kautta se lähti”, Pertti muistelee. ”Ostettiin Pölösen Oivalta tamma, kun hevoseton olo tuntui niin oudolta ponin jälkeen. Tytöt katsoivat Karjalaisesta rivi-ilmoituksia ja sitten soitettiin Oivalle ilmoituksestaan, ei Oivaa vielä siihen aikaan mitenkään tunnettu.”

Ensimmäisellä lämminverisellä ei ajettu kilpaa vaan tehtiin varsoja, mutta varsojen sekaan piti saada myös ajohevonen. ”Se oli Lucky Devilin ja muiden emä Netto, jonka kanssa opeteltiin raviurheilua”, Elli Nevalainen
kertoo. Elli oli tuohon aikaan vielä hivenen vastahakoinen raviurheilulle, mutta ostohevonen U.S. Nomin sulatti hänetkin mukaan touhuun. Se juoksi Nevalaisille kaksi V65-voittoa ja homma oli Ellinkin osalta sitä myöden selvä. ”U.S. Nomin oli ostettaessa Tuomisen Harrilla valmennuksessa, mutta muutama kuukausi kaupan jälkeen siltä hajosi hankoside. Se otettiin kotiin, paranneltiin ja ruvettiin treenaamaan, ja sen jälkeen onkin treenattu kaikennäköisiä hevosia”, hän muistelee.

Vaikka hevostouhu lähti liikkeelle lasten vaatimuksesta, raviurheilu on vienyt pahimmin Ellin ja Pertin. ”Sillä lailla innostuneita ei ole, että olisi toiveita tämän homman jatkajasta. Jonkin verran he ovat harrastaneet ja ovat suhtautuneet positiivisesti, mutta nyt ovat alkaneet enemmän puhua, että pitäisi vähentää. Kuulemma pitäisi viettää edes osa eläkkeestä terveenä”, Elli kertoo.
Elli ja Pertti ovat olleet yhdessä nuoruusvuosistaan asti. ”Huhtikuussa tulee 42 vuotta naimisissa. Minä olin 17, kun mentiin vihille”, Elli kertoo. ”Vanhin tyttö täytti juuri 40, eli hääpuku ei kiristänyt. Lapsia on viisi, joista nuorin on nyt 28. Lapsenlapsia on kolmetoista.”

Kuin alkoholismi?

Mitään mahtimenestystä Nevalaiset eivät ole saavuttaneet, mutta useampia V65- ja V75-voittoja kuitenkin. Toiminnalle leimallista on ollut pelkäämättömyys reissuun lähtemistä kohtaan: hevosauto on suunnannut
Lieksasta milloin Ylivieskaan, Rovaniemelle, Turkuun, Vermoon... Lieksan ja Nurmeksen rajalta kaikki on suunnilleen yhtä kaukana, ja harrastuksen sinnikkyydestä kertoo esimerkiksi se, että vaikka jo kotiradalle
Joensuuhun on 140 kilometriä matkaa, Nevalaisten aikansa menestyshevonen Jimmy Dean kilpaili 25 eri totoraviradalla.

Nykyrahassa yli 40 000 euroa tienanneen Jimmy Deanin lisäksi Nevalaisten menestyneimpiä hevosia ovat olleet pronssidivisioonalaiset Star Of Wice ja One And Only. Jimmy Dean on kuitenkin muistoissa ykkösenä. ”Se voitti Ylivieskan kuninkuusraveissa V65-lähdön ja samana vuonna se voitti Lapponia Stakesin karsinnan Vermossa ja meni 13,5”, Elli Nevalainen muistelee. ”Se oli mahtava kesä. Välillä tuli epäonnistumisiakin, mutta hieno kesä se oli kaikkiaan. Ei sitä osannut silloin ihan niin ymmärtääkään, mutta jälkikäteen sitä on osannut arvostaa.”

Molemmat ovat nyt sitä mieltä, että Jimmy Dean oli lukujaan parempi hevonen. ”Jos tällä kokemuksella saisi sellaisen hevosen, tulokset olisivat varmasti paljon parempia”, Elli uskoo. ”Se oli sitä meidän opetteluaikaa,
ja nyt osaisi tehdä monta asiaa toisella tavalla.”

”Ei pakollista”

Nevalaisten hevoset ovat tienanneet Hippoksen tilastojen mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana reilut 160 000 euroa. Startteja on kertynyt paljon, eli mistään bisneksestä toiminnassa ei ole kyse, mutta hevoset ovat kuitenkin osallistuneet elämisenkuluihinsa.
”Eihän tämä pakollista ole. Tässä koko hommassa mukana oleminen vaan on ollut tärkeää”, Pertti Nevalainen kuvailee. ”Ei palkintoja niin paljon ajattele, että paljonko sitä tulee, vaikka tietysti toivoisi, että hevoset itsensä elättäisivät.”

Elli Nevalainen on pitkälti samoilla linjoilla. ”Oma jännitys ja viehätys tässä on. Kyllä tämä kivaa on, mutta onhan se välillä oikeasti rankkaakin, kun heittää monta reissua pitkin Suomea, eikä oikein menestystä tule”, hän huomauttaa. ”Mutta niinhän ne sanoo, että tämä on kuin alkoholismi. Vaikka kuinka meinaa, että nyt tämä riittää, niin kotona otetaan Kilpailukutsut esiin ja mietitään että mihinkä seuraavaksi mennään.”

Ympäri Suomen kilpailemisessa on ollut omat hienot puolensa. ”Paljon on tullut tuttuja ympäri Suomea ja paljon on sellaisia ihmisiä, joita ei itse tunne, mutta he tuntevat meidät. Ihmeen paljon on sellaisia, vaikkei homma tämän isompaa olekaan”, Elli Nevalainen kertoo.

Minä ohjaan, sinä jarrutat...

Sattuneesta syystä käytännön toiminta on hyvin pitkälti Ellin harteilla. ”Vaikka tämä on harrastus, kyllä se joskus tuntuu työltä, eikä sille voi mitään”, hän toteaa. ”Pertti taluttaa kaverina, ruokkii hevosia ja kuskaa kuivikkeita, mutta loput kuuluu minulle. Ja onhan autolla ajaminen tietysti rankkaa, kun matkat ovat pitkiä.”

”Minullehan tämä on harrastus, kun ei mitään pysty tekemään”, Pertti toteaa lakonisesti. Hevosten valmentaminen on kuitenkin osittain tiimityötä myös Nevalaisilla. Kun Ellin huonona kohtana ovat juuri olkapäät, kovasti painavien hevosten ajamiseen tarvitaan molempien panosta. Pariskunnalla on tandem-kärryt, joissa Elli istuu edessä ohjaajana ja Pertti takana jarrumiehenä.

”Minä olen ollut sairaseläkkeellä olkapään takia pari vuotta. Vasen olkapää leikattiin, mutta se repesi uudestaan, eikä sitä enää operoida. Sanan sijaa ei ollut itsellä, kun pistivät eläkkeelle. Ei näillä käsillä pysty pitämään, jos hevonen kovasti rupeaa painamaan.”

Yhdistelmätreeni ryöstäjän rattailla kuulostaa melko hurjalta, ja sitä se ajoittain kuulemma onkin. ”Pari kertaa ollaan lennetty kyydistä molemmat. Kerran Elli tippui oikealle ja minä vasemmalle, ja molemmilta meni kylkiluut”, Pertti muistelee. ”Minä aina tivaan Elliltä, että onko suorassa, onko suorassa, kun ajetaan yhdessä.”

Varsojen syntyessä tai uusia hevosia ostettaessa Elli saa tietysti selvittää hevosten ominaisuudet tarkkaan. Lähtöjen aikana ei kuitenkaan saa puhua ylimääräisiä. ”Raveissa ei saa sanoa mitään, vaan pitää olla hiljaa. Pertti kuuntelee selostajia, eikä saa selostaa rinnalla, vaikka kuinka tekisi mieli kommentoida”, Elli kertoo.

Tällä kaudella Nevalaisten hevoset ovat juosseet viisi voittoa. Yksi vuoden kohokohdista oli ilman muuta One And Onlyn voitto kotiradalla Lieksassa. Voiton jälkeen ohjastaja Jarkko Kervinen kävi koukkaamassa Pertin hevosen aisalle voittajaesittelyyn.
”Sanoin Jarkolle ennen lähtöä, että ota aisalle, jos sattuu voitto tulemaan”, Pertti muistelee. ”Toimitsijat huutelivat jo, että pois sieltä radalta, liian vaarallista hommaa. Vehviläisen Pekka oli niille huutanut, että kyllä kai kaksi aikuista miestä yhden hevosen kanssa pärjää.”

Kuolema millien päässä

Nevalaisten maailma muuttui kerrasta vajaat kahdeksan vuotta sitten Pertin jouduttua hengenvaaralliseen auto-onnettomuuteen. ”Se oli ihan tässä muutaman kilometrin päässä kotoa”, Pertti muistelee.

”Lähdettiin Partasen Harrin kanssa ajelemaan Jyväskylään raveihin ja Piirosen Minnan piti lähteä Nurmoksesta samaan kyytiin.” Onnettomuus oli monen pieleen menneen pienen asian summa, kuten rysäyksillä usein on tapana. ”Traktori oli tullut tukkiautoa vastaan ja ajanut ojaan, ja tukkiauto oli peruuttanut sitten vasemmalle puolelle tietä, että rupeavat hinaushommiin. Minkäänlaisia varoituksia ei ollut, ja se oli puiden varjossa kirkkaana päivänä, eikä sitä vaan nähnyt, vaikka oli suora tie. Huomasin jarruttaa liian myöhään, eikä auto aivan pysähtynyt, vaan ihan hiljaisella vauhdilla osuttiin. Tukit tulivat tuulilasista sisään ja osui suoraan naamaan.”

Milleistä kiinni ollut henki säilyi, mutta näkökyky meni. ”Pää jäi niskatuen ja tukin väliin, mutta oli luiskahtanut sitten pois välistä. Näköhermot jäivät puristukseen”, Pertti kertoo. ”Kuusi tuntia leikkasivat naamaa, kun se oli niin huonona. Siisti naamasta kuulemma tuli.”

Pertti ei sinänsä suuremmin surkuttele kohtaloaan, vaikka kokee tulleensa käytännön asioissa kaltoinkohdelluksi.
”Vasemmalla kaistalla ollut kuorma-auto lähti pois ennen kuin poliisit tulivat, ja ne joutuivat piirtämään kolaripaikan. Se oli väärin piirretty, mutta vaikka siihen on vaadittu oikaisua, ollaan hävitty joka oikeusasteessa. Paikalla olleet poliisit ovat tehneet virheen. Meidän auto on poliisin ottamissa kuvissa jarrutusjälkien päässä, mutta kuvaan ei uskota, kun poliisipäällikkö sanoo, että minun autoani on siirretty ennen
kuin valokuvat on otettu.”

Näkökykyä asian toiseksi toteaminen ei tietenkään toisi takaisin, mutta periaate kismittää. ”Kyllä se vääryys tulee melkein joka yö mieleen, miten on kohdeltu”, Pertti kertoo. ”Asiat ovat niksahtaneet väärille urille, eikä sitä ole saatu siitä oikeaksi. Eihän se asiaa miksikään muuta, mutta oikeutta haluaisi. Kun kolari ei ole kenenkään vika, mistään ei ole saanut korvausta. Meillä on maatalouden puolesta kyllä hyvä vakuutusturva ja saahan sieltä lääkärikulut, mutta auto jäi vahingoksi ja olisihan sieltä saanut muutakin korvausta.”

Vaikka valot pimenivät kerrasta, Pertti ei ole missään vaiheessa vaipunut surkuttelemaan kohtaloaan. Hevosilla on ollut merkittävä rooli sielunhoidollisissa tehtävissä. ”Hevosten kanssa ne asiat unohtuvat. Joutavana ollessaan niitä ehtii miettiä paljon enemmän”, Pertti painottaa. ”Sitä on jotenkin toivossa elänyt, että jos ne hermot kasvaisivat. Lääkäri kyllä sanoi, ettei ole mahdollista korjata, ja ihme pitää tapahtua, jos näkö tulee takaisin, mutta jotenkin ne saattavat kuulemma pikkuhiljaa kasvaa ne hermot. Silmät ovat täysin terveet, eivätkä kuulemma seilaile.”

Vaikka arki sujuu pääsääntöisesti mukavasti, pelkkää ruusuilla tanssimista elo ei luonnollisesti ole. ”Alkuun tuntui, että sitähän tekee vaikka mitä, mutta kyllähän se välillä suututtaa, kun ajattelee että sen kun tekee, mutta ei se vaan niin helposti käykään”, Pertti toteaa.

Vaikka hevoset ja raviurheilu vievät ison osan ajasta, mahtuu elämään toisinaan muutakin. ”Etelässä on käyty suunnilleen joka vuosi, Kanarian saarilla ollaan oltu kaikkiaan varmaan toistakymmentä kertaa ja sen lisäksi Kreikassa”, Pertti laskee. ”Minusta se ei ole ihan liikaa vaadittu, jos eläkeläiset ovat lomalla viikon keväällä ja viikon syksyllä”, Elli komppaa.
Vapaa-aikaa vietetään myös alle kilometrin päässä kotoa olevalla mökillä. ”Harvoin siellä yötä ollaan, mutta käydään kylpemässä”, Pertti kertoo. ”Nyt kovimmilla pakkasilla se on vähän jäänyt, mutta sillä lailla on tehty, että laitetaan saunaan tulet ja mennään lauteille ja sitä mukaa vähennetään vaatteita, kun sauna lämpiää. Siinä on lampi, missä on kolme metriä vettä. Kylmimmillään oli 11-asteista vettä, kun viimeisen kerran syksyllä pulahdin.”

Monella meistä kaikesta valittajista olisi oppimista Nevalaisten elämänkatsomuksesta. ”Ihan tyytyväinen olen. Jos minä olen ollut kahdeksan vuotta sokeana, niin eihän se ole mitään joihinkin muihin verrattuna. Vähän minua vanhemmat olivat kuusi vuotta sodassa, ja ne pojat kovilla olivat”, Pertti Nevalainen päättää.