Edesmennyt Lauri Malinen oli aito kunkkarilegenda

Näin Hevosurheilu kirjoitti 10 vuotta sitten, kun Lauri Malisen kilpailu H.V. Tuurilla Turun kunkkarilegendat -lähdössä oli edessä:

Lauri Malinen ajoi Turussa vuonna 1963 Eri-Hotin ravikuningattareksi. Turun ravirata on sittemmin muuttanut Kupittaalta Metsämäkeen, mutta sama mies nähdään jälleen kuninkuusraviareenalla hevosen ohjissa.

Sade oli piiskannut Turun Kupittaan radan raskaaksi, kun tammat valmistautuivat ratkaisemaan vuoden 1963 ravikuningattaruuden. Kaksi matkaa oli jo juostu, Lauri Malisen Eri-Hotti oli kisaa johtavaa ja mailin voittanutta Louhia vain 0,8 sekuntia jäljessä. Muista sen pahimmista kilpakumppaneista vahvaksi tiedetty Laikka oli puolestaan kolme sekuntia perässä ja 2000 metrillä voittanut Mutrin-Lento oli pilannut maililla pelinsä hylkäykseen.

Tätä hetkeä Malinen oli odottanut pitkään. Hän oli reilua vuotta aikaisemmin mennyt töihin Paavo Riipisen Ahlbackan tilalle Laukaaseen ja ehtinyt jo ajamaan Eri-Hotin Jyväskylän kuningatarkilpailussa kolmanneksi. Sen jälkeen kaikki oli tähdännyt tähän hetkeen.

”Isäntä sanoi syksyllä, että nyt sulla on vain yksi tähtäin, seuraava kuningatarkilpailu”, Malinen muistelee yli puoli vuosisataa myöhemmin. ”Hän käski laatia sellaisen valmennusohjelman kuin osaan ja ellen osaa, niin kysyä muualta.”

Valmistautumiseen kuului kunnollinen talven peruskuntokausi, mitä tehtiin esimerkiksi halkoja ajamalla. Kevään ja kesän kilpakausikin suunniteltiin tarkkaan kuningatarkilpailua ajatellen.

”Eri-Hotissa oli sellainen vika, että sitä oli ajettu vähän kovakätisesti. Sen suu oli arka. Vireä, mutta arka hevonen. Raviltaan se oli kuin lämminverinen, kuin Eri-Aaroni, mistä se oli suoraan. Aloin ajamaan sillä vain kovia tasoituksia, en ryhmäajoja. Sen alku oli niin vaikeaa. Sain sen luottavaiseksi, kun lähdettiin paalulta rauhallisesti.”

Malinen on aina tunnettu pedanttina miehenä ja Eri-Hotin valjastuskin oli viimeisen päälle mietitty varmuuden maksimoinniksi. Silmälaput, himmennin ja 1960-luvulla harvinaisesti korvat kiinni - ei vaahtomuovilla tai pumpulilla, vaan pehmeällä lampaannahalla. Eikä tässä vielä kaikki. Jopa kilpakärryjen renkaat oli valittu ajatuksen kanssa. Ne olivat tavallista leveämmät ja toivat Malisen mukaan vetovastuksen myötä parempaa ravirytmiä ja -varmuutta.

Kahta viikkoa ennen Turkua Eri-Hotti paljasti jo varmistumisensa ja kuntonsa. Orimattilassa se voitti molempien päivien kovat tasoitukset ja otti kovia päänahkoja.

”Takamatkan suurmestariruunat Topi ja Reipas tulivat toisella kierroksella rinnalle, mutta siihen ne jäivät, kun annoin Hotille löysää. Se veti lopun niin kovaa.”

Myös kuningatarkilpailun alku oli sujunut hänen ajattelemallaan tavalla. Kaksi ensimmäistä matkaa ajettiin sekasarjoina. 2000 metrillä edelle jäi Puhemies ja 1609 metrillä Louhi.

”Ajoin ne varman päälle. Luotin siihen, että jos 3000 metrille pääsen kärjen tuntumasta, niin silloin kaikki on hanskassa.”

Nyt oli edessä se hetki, joka onnistuessaan lisäisi Eri-Hotin raviurheilun kuolemattomien joukkoon. Raaka totuus on, että tässä kisassa vain voittajat jäävät historiaan, ja voitto tai tappio voi olla äärimmäisen pienistä asioista kiinni. Tämän sai Malinenkin Oktaavian kanssa kokea vuosikymmenien päästä, mutta siitä myöhemmin lisää.

Kuningatarkilpailun johdossa ollut Louhi veti päätösmatkaa.

”Seurailin vaan matkalla”, Malinen kertoo.

Viimeisellä takasuoralla oli Eri-Hotin hetki.

”Löysäsin, mutta kertaakaan en käskenyt.”

Louhi tippui hetkessä Eri-Hotin kyydistä, Laikka yritti seurata, mutta lopulta kunnioittavan välimatkan päästä. Eri-Hotti saapui voittajana maaliin ajalla 32,9, Laikka seitsemän kymmenystä jääneenä ja Louhi tuli maaliin kaukana takana viidentenä. Pelkkä silmä kertoi paikalla olijoille, että Eri-Hotti oli vuoden 1963 ravikuningatar.

Sadat raviohjastajat tai sellaisiksi pyrkineet saivat kokea Lauri Malisen edellä kerrotun tapaisen tarkkuuden. Hän piti pari vuosikymmentä ajokorttikursseja ja teki sen auktoriteetilla. Itse asiassa hän oli voimakkaasti ajamassa koko kurssin tuloa Suomeen.

”Ennen ajettiin sikin sokin. Vahinkoja sattui varsinkin, kun laukkaavilla hevosilla ajettiin miten sattui. Monta kertaa puhuin Riipiselle, kun hän oli Ravirenkaassa, että se kurssi on saatava.”

Itse ajoluvalla numero 42 ajava Malinen kertoo opettaneensa kaikennäköisiä ihmisiä, mutta yhtään aivan toivotonta tapausta ei tullut vastaan. Kaksi ongelmaa seurasi kuitenkin säännöllisesti kurssista toiseen.

”Aina sakissa oli joitain, jotka halusi heti kilpailla, vaikka korostin, että keskitytään vain rauhassa siihen lähtemiseen. Ja se oli ehkä suurin virhe, että siellä ruvettiin neuvomaan toinen toistaan. Minä sanoin, että sieltä ei saa kuulua mitään pulinoita. Jokainen ajaa vain omaa hevostaan. Siinäkin on ihan tarpeeksi.”

Malinen kiittelee nuorta ohjastajapolvea.

”Nuorilla äly välähtää niin äkkiä. Torvisen pojissa se nähdään, kuinka he vaihtavat kilpailussa paikkaa. Jääkiekon pelaaminen on varmasti auttanut nopeuteen.”

Pitkäaikaisena tuomarina ja valvojana Malinen toki näkee vielä parannettavaakin ohjastajien toiminnassa.

”Käyn tuossa Forssan Autokeitaalla. Siinä on sellainen kymmenen hengen porukka, joka pelaa totoa. Minulta ne kysyy säännöistä, vaikka olen koittanut sitä välttää. Sitäkin on kysytty, että eikö ole sääntöä, että esittelyyn pitää tulla numerojärjestyksessä. Olen sanonut, että kyllä sellainen sääntö on. Ei ne vaan silti tule. Se sisääntulo on hirveän hieno, kun se tehdään oikein. Säännöissä on vielä tuomariston tervehtiminenkin, mutta ne on enää määrätyt kuskit, jotka sen tekee.”

Hän näkee, että tuomaristolta uupuu nykyään halua tarttua asioihin ja johdonmukaisuutta hoitaa niitä.

”Tuomaristo on antanut kuskeille niin paljon löysiä. Kuri on mennyt. Tuomaritoiminta ei välttämättä ole nykyään niin huonoa, mutta on suuri ongelma, ettei se kulje samaa linjaa. Eihän 16 hevosen vahtiminen ole helppoa, mutta tänä päivänä valvontalaitteet ovat aivan eri luokkaa kuin ennen.”

Hän ottaa itseään vaivaavan esimerkin, radan reunuksia ei kunnioiteta.

”Varsinkin kaarteissa leikataan sisälle niin, että tolppa kumahtaa. Ei niin saa käydä. Tuomariston pitää tarttua siihen. Ilmoittaa ohjastajalle, että seuraavasta oikomisesta seuraa rangaistus, pahimmassa tapauksessa hevonen hylätään.”

Viipurista kotoisin oleva, vuonna 1933 syntynyt, Lauri Malinen ei ole saanut hevosia verenperintönä.

”Isä ei harrastanut raveja vaan maantiepyöräilyä. Hänellä oli italialainen keltapunainen kilpapyörä. Minä en saanut mennä sitä metriä lähemmäs. Äiti koitti sanoa, että eikö poika voisi sen verran, että oppisi ajamaan polkupyörää. Isä sanoi, että ei tule kysymykseenkään. Ja isä oli ehdoton mies, hän ei sanonut kahta kertaa. Kasvatus oli toisenlaista kuin nykyään.”

Viipurista perhe lähti sotaa pakoon kahteen kertaan, sillä he palasivat sinne välirauhan ajaksi.

”Muistan kun sanottiin, että kolmen tunnin sisään pitää kaikki siviilit olla pois kaupungista. Velipojan kanssa syöteltiin perheen kaneille voikukkia ja ihmeteltiin, kun mereltä tuli niin paljon lentokoneita. Ne olivat venäläisiä pommikoneita ja lensivät kauhean alhaalla, mutta eivät pommittaneet sillä kohtaa. Jylinä oli kauhea.”

Karjalaisuus kuitenkin pysyi jotenkin miehessä. Hän kävi suurin piirtein nykyisen Vermon raviradan kohdilla olevassa Kannaksen ammattikoulukodissa puulinjaa, mutta sai puunkäsittelyaineista niin voimakkaita oireita, ettei siitä tullut ammattia. Malisen täti oli töissä Jokioisten kartanossa, ja hän hommasi pojalle paikan Tauno Holmbergin kanalassa. Holmberg oli hevosmies ja myöhemmin Forssan raviradan voimahenkilö. Siellä Maliselle tulivat hevosetkin tutuiksi.

”Siinä oli hevostöissä karjalaismies Rainer Raaska. Hän huomasi kiinnostukseni hevosiin ja kysyi, että haluanko oppia lisää. Kun myönsin, niin hän soitti karjalaistuttavalleen Kaarlo Partaselle, että täällä on opinjanoinen poika. Kaarlo oli sanonut, että ottaa vaan reppunsa selkään ja tulee heti tänne.”

Kaarlo Partasella oli silloin kaksi oriitta, Lohko ja Kasu. Hänen isänsä Toivo Partanen eli vielä.

”Kaikki suurimmat opit, mitä hevostuntemuksessa olen saanut, on Toivo Partaselta. Hän sanoi, että pojat ei ymmärrä hevosen päälle mitään, ne ajavat vaan. Hevostuntemuksessa olikin Kaarlon ja isänsä välillä suuri ero. Kyllä muut oli pikkupoikia Toivon rinnalla. Kun hän vähän aikaa katsoi hevosta, niin osasi jo sanoa mikä se on.”

Malinen korostaa, että tällainen ymmärrys oli hevoskauppiaalle pieni pakko. Muuten ei kauppaonni suosi. Jatkossa Malinen oli muillakin kauppamiehillä. Paavo Rantavaaraa hän pitää parhaana koskaan näkemänään ohjastajana.

”Ei ollut hevosta, mitä hän ei ajanut.”

Malinen oli vuoden Erkki Hatakalla - siirtokarjalainen hänkin - ja ajoi siellä Askareen kuninkuuskilvan kolmoseksi. Pari vuotta Malinen vietti Paavo Riipisellä ja sitten seitsemän vuotta jälleen todellisella kauppamiehellä Kauko Tikkisellä.

”Yhtenä talvena 197 hevosta kulki sen talon läpi joulun ja vapun välillä. Minun kannaltani oli se huono puoli, että varsinkin Pohjanmaalta tuli erittäin lahjakkaita hevosia. Mutta kun olin kerran - pari ajanut hevosta, niin isäntä sanoi, että heittäisitkö sen Mäntyharjuun tai minne milloinkin, hän on myynyt sen. Se oli tapana, että oli ostaja kuinka läheltä tai kaukaa tahansa, niin hevonen vietiin hänelle aina pihaan. Ja jos isäntä sanoi, että lähdetään hakemaan Turusta tai Kiuruvedeltä hevosta vaikka yöllä, niin minä vedin housut jalkaani.”

Jonkinlaisia suorituksia olivat hänen säännölliset kilpailumatkansa Laukaasta Bodeniinkin.

”Lähdin yöllä puoli 12. Tähtäsin, että raja aukesi Ruotsin puolelta kahdeksalta. Siitä ajoin Bodeniin. Otin hevosen pois ja verryttelin. Kävin pötkölleni ja heräsin samasta asennosta. Ajoin ajot, huolsin hevosen ja lähdin kotiin. Ajoin yön ja aamuseitsemältä olin kotona.”

Kaikki Lauri Malisen kuivan jäntevässä, suoraryhtisessä olemuksessa kertoo, että tämä työmoraali ja säntillisyys on seurannut häntä nämä elonsa vuosikymmenet.

”Tykkään ylivireistä hevosista. Minusta on hirveä katsella laiskaa hevosta. Ja ihmistä.”

Tätä samaa työmoraalia hän toivoo näkevänsä myös raviratojen vetäjissä ja päättäjissä.

”Raviradoilla pitäisi olla joku ihminen, joka heittäytyy sen hoitamiseen kaikella tarmollaan. Jos rata pystyssä meinaa pysyä. Esimerkiksi Kokemäen toimintaa kunnioitan. Kuinka paljon he tekee sen radan ja yleisön eteen. Siinä on isoilla radoilla paljon oppimista. Vermo on minulle suurin pettymys. Kun Suomen rikkaimmalla alueella pelivaihto ja yleisömäärä on tuollainen mitä se on, niin se on pulma.”

Tauno Holmbergia hän oppi kunnioittamaan ja kaipaa vastaavia näkijöitä ja tekijöitä nykypäiväänkin.

”Holmbergin aikaan oli kova kuri, mutta talo oli pystyssä. Hän ei ihmetellyt, hän toimi. Kun tuli suu- ja sorkkatautiepidemia, saapui Maatalousministeriöstä määräys, että ellei Tuoppiin tuleville ruotsalaisille hevosille ole osoittaa erillistä tallia, niin ne eivät saa tulla. Tauno sanoi, että jumalauta, kyllä sellainen tehdään. Hän pani heti kokouksen pystyyn, että nyt rakennetaan talkoilla vierastalli. Ja se kanssa rakennettiin. Hän ei koskaan kysellyt johtokunnalta, kokeiltaisiinko jotakin. Hän ilmoitti, että tätä kokeillaan. Hän teki päätöksen ja otti myös syyt päälleen, ellei se ollut oikea.”

Byrokratia voi Malisen mielestä haitata paitsi radan sisältäpäin, niin myös ulkopuolelta. Hän ottaa käytännön esimerkin Kokemäen kuuluisista broilereista.

”Kun me pyydettiin Forssassa, että saataisiin grillata broileria, niin se ei käynyt terveystarkastajalle. Niihin tulee kuulemma pölyä ja muuta. Kokemäellä taas on suhteet siihen suuntaan kunnossa. Suomessa ei vaan kaikki pelaa samoilla säännöillä, ja jos asioihin tulee yhtään politiikka mukaan, niin sitten asioiden eteneminen loppuu kerralla.”

Suorapuheinen mies ei selvästikään ole mielistynyt minkäänlaiseen turhanpäiväiseksi kokemaansa politikointiin.

”Minussa on se vika, että puhun totuutta, vaikka se olisi kylmääkin. Enkä pelkää jälkiseuraamuksia.”

Viime vuonna radat jättänyt Oktaavia on Lauri Malisen viimeisin valmennustaidon näyte. Huipputamman kyvyt olisivat riittäneet kuningatartitteliin. Lähimpänä se oli Lappeenrannassa vuonna 2009. Päätösmatkalla tamma lähti neljännestä ulkoa hyökkäykseen kolmannelle, mutta aina tarkasti ajava Kari Venäläinen yritti vielä kääntää sitä lepuuttamaan toiseen ulkopariin. Siitä tamma ei pitänyt, ja seurauksena oli paha laukka. Kova kiri nosti sen vielä lähdön neljänneksi ja kuningatarkilvan kakkoseksi 1,6 sekunnin päähän I.P. Vipotiinasta.

Venäläinen soimasi siitä silloin itseään, mutta kaiken kokenut Malinen ei tuoreeltaan moittinut ohjastajaa eikä tee sitä vuosien jälkeenkään.

”Kai siihen seppele meni, ja saattoi se ajovirhekin olla, mutta niitä tulee aivan jokaiselle. Niin niitä tuli minulle itsellenikin.”

Nyt Oktaavialla on tuore orivarsa Kihiseestä rinnallaan, Kiitävä, ja tamma on varsakiimaan siemennetty Kokevalla.

Lauri Malinen on viimeksi nähty kilvanajossa vuonna 2001, mutta Kuninkuusravien perjantaina on edessä jännittävä Kunkkarilegendat-lähtö. Siinä titteleitä ajaneet vanhemman polven ohjastajat kohtaavat toisensa. Malisella ei ole nyt yhtään treenihevosta, ja hän käy silloin tällöin auttelemassa Pilvenmäellä Veikko Leinosta. Niinpä tuleva ajokki H.V. Tuuri ei ole miehelle lainkaan vieras.

”Tänään (tiistai) ajoin sillä viimeksi. Onhan se vähän poikamainen veitikka, mutta oikein hyvä ajaa. Veikko on tehnyt kovasti töitä, ja paljon se on muuttunut. Oli se alussa niin omapäinen. Hirveän kiltti käsitellä, mutta omapäinen. Sillä hevosella on tulevaisuus, jos vaan terveys riittää. Kaikki menee minun piikkiini, ellei pärjätä. Kilpailun idea on hieno. Kaikkia tällaisia erikoisia pitäisi kokeilla.”

Aikalaisille Lauri Malinen tarjoaa todellisen nostalgiapaukun. Hän tulee pukemaan starttiin aidon ja alkuperäisen ajopuseronsa. Sen muistettavan silkkivärisen kullankeltaisen.

”Ilmoitin hevosen ensimmäistä kertaa Solvallaan starttiin. Ruotsista lähettivät aina ohjelman kotiin ja siihen oli jostain syystä merkitty, että minulla on kullankeltainen ajopusero. No, jostainhan sellainen oli hankittava. Ruotsinserkku kävi sen ja valkoiset ajohousut ostamassa varustekaupasta.”

Malinen on monessa kohtaa periaatteen mies ja niin myös tässä. Hänellä ei koskaan nähty sponsorimainoksia.

”Nythän näiden ajoasut ovat kuin amerikkalaisia joulukuusia. En tykkää siitä. Voi siinä mainos olla, mutta ei niin monta. Yksi mies kerran kysyi, miksei minulla ole mainoksia, kun muillakin on. Sanoin, että mulla on heihin se ero, että olen tavannut itse ostaa vaatteeni.”

Zazimka haki syntymämaansa isot rahat Suomeen

Lauri Malinen teki neljä kilpailureissua Neuvostoliittoon.

Neuvostoliitossa suomalainen ravijoukkue otettiin aina suurella vieraanvaraisuudella vastaan. Sitä kuljetettiin museoissa, konserteissa, teattereissa ja baleteissa. Malista eivät kulttuuririennot kiinnostaneet ja hän kulki mieluummin yksin katselemassa. Hän tykästyi itäisen naapurin ihmisiin, mutta kauhistui sen yhteiskuntaa. Vuonna 1971 hän lähti Zazimkalla 3200 metrin Moskova-ajoon. Radan alueeseen tutustuessaan hän meni yhteen talliin.

”Tallia hoiti äiti kahden tyttären kanssa”, Malinen kertoo. ”Satuin olemaan siinä yhtä aikaa, kun heillä oli ruokatunti. Heillä oli mustaa leipää, jonka päälle paloittelivat kurkunpalasia ja joivat teetä. Ei mitään muuta.”

Malinen on karskin miehen maineessa, mutta sen kuoren alla pulputtaa ilmeisen lämmin sydän.

”Kävin ostamassa heille kassillisen ruokatavaraa. Miehet tulivat tallille aamuyhdeksältä, vetivät hanskat käteensä ja alkoivat ajamaan hevosia. Kun he lähtivät, jäivät naiset hoitamaan hevosia. Odotin siihen asti ja vein kassini. Herranjumala, mikä ilo siellä syntyi.”

Lelj oli tuohon aikaan Euroopan kovimpia stayer-hevosia ja se oli Moskova-ajon suuri ja ainoa suosikki.

”Ystävystyin naisten kanssa. Kieliä ei osattu, mutta ihmeellisesti pärjättiin. Kilpapäivänä äiti näytti minulle ohjelmasta Leljia ja koputti selkääni sanoen Zazimka.”

Seuraavaksi Malinen tulkitsi elekielestä, että Leljille tulee aukeamaan paikallisten kilpakumppaneiden toimesta vapaa väylä kuin Moosekselle Punainenmeri. Eli hänen kuuluisi vain seurata Zazimkalla Leljin selkää ja hyvä tulisi.

”Niin koitin ajaa. Leljille ei voitu mitään, mutta oltiin toisia.”

Jonkinlaisen kuvan tuon toisen sijan arvosta antaa Hevostalous 11.8.1971 numerossaan: ”Lauri Malisen ajama Zazimka ylsi suurimpaan saavutukseen, mihin suomalaisomistuksessa oleva hevonen on milloinkaan päässyt.”

Kakkosrahat olivat 21000 markkaa, mitä enempää suomalainen ravuri ei koskaan ollut kerralla ansainnut. Summaa suhteuttaa, että samassa viikonvaihteessa ajettiin Vaasan Kuninkuusravit. Kuningas Alo-Valo voitti kaksi osalähtöä, oli yhdessä kolmas ja ansaitsi kuninkuuspalkinto mukaan luettuna 4350 markkaa. Samana vuonna lämminveristen kotimaan suurin yksittäisen lähdön ykkönen tarjottiin puolestaan Suurmestaruus-finaalissa, 3000 markkaa.