Hulinan tytär Kalina oli voitokas tamma. Kuva: Juhani Länsiluoto
Nostalgia

Muistelen vielä muistaessani – osa kahdeksan: "Sukulaiseksi pääsee ihan jo sillä, että hevoset sattuvat olemaan samansukuisia"

Hevosurheilu julkaisee jouluaatosta uudenvuodenpäivään Jukka Kiviojan nostalgiahenkisiä muisteluksia.

Jukka Kivioja

Hyvä piirre hevosmiehissä on (ainakin ollut) tuollainen yleinen väljyys ja suurpiirteisyys, joka löytää helposti toisen sukulaissielun, ja sukulaiseksi pääsee ihan jo sillä, että hevoset sattuvat olemaan samansukuisia. Hulinan ennätysvuonna -69 Oulussa oli tullut pohjoisen poika puhuttelemaan isää hevosautolle ja kyselemään tammansa astutusmahdollisuuksista. Isä oli tietysti luvannut että totta kai oritta annetaan jos miehelle ja tammalle sopii ja kelpaa. 

Niinpä yhtenä lämpimänä heinäkuun iltana meille ajeli polkupyörällä mies joka juoksutti pientä tammaa mukanaan. Hän esittäytyi ja sanoi olevansa Eino Mäntyniemi Rovaniemeltä ja mukana tamma P.P.Likka, jolla oli kiima aluillaan hänen mielestään. Nyt isäkin muisti että tämähän oli se nuorimies joka kävi kyselemässä astutuksesta. Näitä kyselijöitä kävi kilpailupaikoilla silloin tällöin eikä isä ollut sen enempää asialla vaivannut mieltään eikä ollut kotona puhunutkaan etukäteen asiasta sen kummemmin.

Oli vain luottanut siihen että Kiviojan Osvaldin kyllä joku asemalla tuntee ja osaa neuvoa tien.

Tuon Oulussa käydyn puheen perusteella Eino oli kumminkin laittanut tamman junaan silloin vielä olemassa olleeseen karjankuljetusvaunuun, ja ajellut Oulaisten asemalle. Oli vain luottanut siihen että Kiviojan Osvaldin kyllä joku asemalla tuntee ja osaa neuvoa tien. Meillä ei silloin vielä ollut puhelinta, ja posti olisi ollut liian hidas väline tämmöisen asian sopimiseen – ja olihan asiasta jo sovittu! 

Eino sitten jäi meille ja astutus saatiin hoidettua – ennestään outo mies oli hevosen kanssa meillä viikon, eikä siinä ollut ongelmaa. Silloin oli juuri heinien kokoamisaika, ja Eino halusi osallistua ja tarjosi Hulinan tilalle töihin P.P.Likkaa.

Sen hevosen kuskiksi tarvittiinkin Eino: tamma oli hyvin hätäinen, eikä puhtaasti kävellyt juuri lainkaan edes kuorman kanssa, eikä kääntely ahtailla saroilla olisi äkkinäiseltä onnistunut. Puurumpujen ylitykset menivät nopean teperryksen jälkeen lentämällä, mutta Einon rauhoittelun ja lempeän kurvailun jälkeen peruutukset ja kuormien purkamisetkin onnistuivat mallikkaasti. 

Siitä saatiin tulokseksi Kalina, 30 voittoa ottanut tähtitamma. Jo ennen Kalinan suorituksia yhteydenpito jatkui, ja pari kertaa isä ja äiti yöpyivät pohjoisen ravireissuilla Rovaniemellä Mäntyniemillä siitä ohi mennessään.

Einolla oli puheessaan erikoinen välisana tuotatekija.

Eino oli oikea lappilainen hevosmies, joka ei pelännyt pitkiä etäisyyksiä, ja niinpä esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua eli syyskuussa 1979 hän teki etelän turneen: Vermo 12.9, Lahti 13.9. ja Kouvola 16.9., startit lauantaina, sunnuntaina ja torstaina, kaikissa voitot ja rahaa 8100 markkaa (silloin esim. Rovaniemen Kirppuajossa voittajalle maksettiin 1500 mk). Sekä mennessä että tullessa mies ja hevonen yöpyivät meillä Petäjäskoskella, ja reissuja oli pari muutakin. Mieluista puhuttavaa varmasti riitti. Einolla oli puheessaan erikoinen välisana ”tuotatekija” (tuota teki ja ?) jota hän viljeli ikään kuin mietintätaukona – tuotatekija – ja jatkoi sitten nopeasti juttua... muilla en ole sitä kuullut, liekö pohjoisessa muilla?

Toinen vähän samanlainen ”sukulaistarina” kehittyi tähtitamma Halinan omistajien kanssa. Ensimmäisen kerran taisi olla Kokkolassa kun nuori mies tuli katsomaan Hulinaa ja sanoi hänellä olevan ”taimi kasvamassa tästä oriista”. Kuvaili miten räjähtäviä varsan liikkeet olivat ja miten he aikovat kehittää siihen ”rasitelihaa” reisiin tulevia kilpailuja varten. Myöhemmin mies taisi kirjoittaakin ja kuvailla varsan kehitystä, ja siitä saimme nimenkin: Risto Laine, tullimies Porista.

Hulina sattui olemaan kotitöissä, heinäkuorman edessä vetojuhtana kun hän Lahden 1974 -vuoden kuninkuusravien jälkeen kävi ohi kulkiessaan meillä kotona Halinan isää katsomassa. Oikeastaan juuri tämän enempää en miehestä tiennyt – kahdesti lyhyesti tavannut – kun opiskeluaikana Helsingissä meillä poikaporukalla rupesi tekemään mieli suurmestaruusraveihin Poriin 1975.

Kaksipäiväisiin raveihin niinkin kaukana tarvittiin yöpymispaikka. Kukaan ei tuntenut ketään Porissa…. paitsi minähän tunsin Halinan omistajista toisen! Luettelosta löytyi nimi ja niin saatiin lupaus yöpaikasta. En tiedä kuulikohan Risto puhelimessa luvatessaan että meitä tulisi neljä nuortamiestä asuntoon nukkumaan, mutta ei hän kyllä häkellellyt kun lauantaina ravien aikana kohtasimme. 

Ennen kohtaamista raveissa sattui dramaattinen tapaus: Erkki Sääluoto putosi Hilurin rattailta suomenhevosten päälähdössä loppusuoran puolivälissä. Hän sai sairaskohtauksen, sydänkohtauksen, ja me näimme takaviistosta kuinka Erkki lähti kallistumaan ja putosi selälleen radalle, Hiluri juoksi maaliin ilman ohjastajaa, mutta kolareita ei tullut. Isäntämme Laineen Risto oli sattunut juuri kohdalle, ja hän SPR:n toimijana loikkasi ihan ensimmäisenä yleisöaidan yli apuun elvytykseen. Ambulanssi tuli paikalle nopeasti ja Erkkihän toipui tapauksesta ajokuntoiseksi. 

Sunnuntaina ennen raveja kävimme Ahlaisten tallilla katsomassa silloin nelivuotiasta starttaamatonta Halinaa, ja minä sain koeajaakin sen. Siitähän kehittyikin kova kilpatamma, jota kävin onnitteluksi taputtelemassa mm. Tampereen kuningatarkisan mailin osalähdön voitosta. Menestyksekkäimpänä vuonnaan sekin otti kymmenen ykköstä. Myöhemmin sain vähän hyvitetyksi yövierailua ja kestityksiä kun Risto kulki hevosenostomatkalla toisen hevos-sukulaisen eli Tommilan Matin (omisti oriin Jeni, i. Hulina) ja kollega (eläinlääkäri) Pukkilan Tapanin kanssa pohjoisessa Oulaisten kautta.

 Tarina jatkuu Hevosurheilun verkkosivuilla aina uuteen vuoteen asti, aina klo 11. Tämä on osa kahdeksan.

Jukka Kivioja

Syntynyt Oulaisissa 1951 hevosperheeseen: isä Osvald oli Hevosmies isoilla kirjaimilla, pikkuveli Veijo ammattivalmentaja Saksassa, isoveli Hannullakin oli hyvä ravuri Hiskappi, mutta kaikille meille tärkein oli Hulina Jo 102.

Eläinlääkärinä 37 vuotta Oulaisissa, nyt eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.   Hulinan siitostyön vaikutuksesta aikoinaan tammapraktiikkaa laajemminkin Pyhä- ja Kalajokilaaksoissa. Harrastan lähihistoriasta kirjoittelua.

"Raviurheilussa minun suurin hetkeni oli se, kun Lahden Kuninkuusraveissa vuonna 1974 valjastin Hulinan osallistumaan pääsarjaan, ja suuntasin takasuoralta verryttelyyn radalle – se sai aikaan kuulutuksen, jossa huomautettiin kypärän puuttumisesta. Sakkoja emme saaneet."