Muistelen vielä muistaessani – osa yhdeksän: "Kylän kauppias oli kerran lahjoittanut makkarapötkön jumbopalkinnoksi"
Ihan ensimmäisten ravikokemusten vuoksi meillä joulun varsinainen rauha päättyi jo varhain tapaninpäivän aamuna, kun pihalta kuului vieraan aisakellon ääni. Vielä pimeälle pihalle ajoi P.A.Rosenqvist eli ”Vanha-Visti” oriillaan Norkka, ja siitä alkoi tapaninpäivän ravien valmistelu. Isän piti ensinnäkin lähteä siirtämään omat tammat tallista tilapäisiin tiloihin pois Norkan tieltä. Sitten pakkashuuruinen karjalaismies turkeissaan tuli tupaan, ja sen jälkeen ei ollut hiljaista hetkeä.
Aamun haaletessa meidän pihaan ajoi muitakin pitempimatkaisia osallistujia kuten Mykkä-Heino eli Heino Sipilä Eri-Ilotuksella, ja tuli muutama muukin. Hevosista tietysti puhuttiin, ja kun meidän äiti koitti sivusta vähän että ”kannattaako nuita nyt nuin kehua”, vastasi Vanha-Visti : ”ain`mie oon ommain kehunu”! Mykkä-Heinolle puhutut asiat piti huutaa hänelle suoraan korvaan käsikupilla ohjattuna, mutta kyllä hänetkin sillä tavalla pidettiin juttujen tasalla.
Kohta siirryttiin kilpailupaikalle eli meidän tienhaaran kohdille Nuorisoseurantalolle. Siellä oli kilpailukeskus, ja juoksut juostiin Oulainen–Kalajoki–maantiellä. Lähtö- ja maalipaalu sekä kellomies ja lähettäjä olivat seurantalon kohdalla, ja tielle oli mitattu 500 metriin matka Oulaisiin päin ja siellä paalulla oli toinen kellomies. Paalulta toiselle ei ollut suoraa näköyhteyttä. Juoksut tehtiin yksi kerrallaan, seisoviltaan paalulta lipunheilautuksella lähdettiin matkaan.
Visti oli opettanut Norkalle mahtavan lähtöloikan, jonka muistan yhä, ja olihan se muutenkin ehdoton tähtipari, hevonen ja etenkin mies muita kokeneempia kilpureita. Lähdöstä hevonen juoksi Oulaisiin päin puoli kilometriä, kääntyi vastassa olevalla Kallionmäellä ja juoksi samaisen puolikilometrisen toisinpäin seurantalon paalulle.
Puolenkilometrin paalulla oleva kellomies otti paalunjälkeiseen kääntymiseen kuluvan ajan (maksimissaan 30 sekuntia sai käyttää), ja se aika vähennettiin sitten lähtöpaalulla kaiken aikaa käyvän kellon kokonaisajasta. Näin saatiin kilometriaika. Kun kääntymiseen kulunutta aikaa ei joka välissä kiikutettu lähtöpaalun tuomarille, lopullisia tuloksia jouduttiin odottamaan.
Kilpasarjoja suoranajoissa oli yleensä kolme: kiivas-sarja, keskisarja ja hitaat ja alkavat, Petäjäskoskellakin vielä rekisarja niille, joilla ei ollut kilpakärryjä. Enimmillään paikalla oli kuulemma parikymmentä osallistujaa, mutta kun kaikki ajoivat tavan mukaan kaksi kertaa, olihan siinä melkoiset ravit.
Kilparata oli yleinen maantie, mutta vielä 50-luvulla autoliikenne oli niin vähäistä, että ei siitä ainakaan vahinkoja tai edes vaaratilanteita tullut. Jos auto tuli, se päästettiin vuorollaan menemään. Oli niihin varauduttu, ja automiehet puolestaan ymmärsivät mahdollisen viivytyksen. Yleisötilana oli vain seuran piha ja tienpenkat. Tämmöiset suoranajot olivat yleisiä vielä 50-luvulla, ja monilla hevosilla olikin erikseen suoran- ja ratakierroksen ennätykset – vieläkin näkee vanhoissa kuvaselostuksissa noita s.-merkintöjä ennätyksissä.
Palkinnot jaettiin sisätiloissa seuran päivätanssien yhteydessä. Oriyhdistyksen ja Maamiesseuran varat riittivät vain kaiverrettuihin alpakkalusikoihin kolmelle parhaalle. Kylän kauppias oli kerran lahjoittanut makkarapötkön jumbopalkinnoksi, ja sen ruuna Patullaan voittanut Eskolan Jalmari ehti kehuakin saaneensa kaikkein parhaan palkinnon. Illan mittaan Jalmari söi palkintonsa, mutta tuli nauttineeksi sen kanssa sen verran väkeviä juhlajuomia, että lopulta palkinto päätyi oksennuksena seuran seinävierustalle.
Palkintojenjaon lisäksi ohjelmassa oli vakiona Alakuljun eli Tienvieren Väinön tekemä kronikka päivän tapahtumista. Hän esitti sen itse, ja kun kitaraa ei ollut, hän oli soittavinaan lapiolla.
Meillä kotona kronikoista muistetaan seuraavat säkeet:
”Kiviojan Valtti ensimmäisenä tuulen halkaisi Raijalla, ei kyllä tämän tamman kyydissä pärjää hurstipaijalla. Takalon Mattikin tuttuun tyyliin ohjaili Mannin Uurasta, lasketteli niinku nuoret miehet vaikka on tukka jo kuurassa. Kiviojan Prinssi se vuorollansa laukkoja otti ku helekutti, vaan Valtti ku pirrautti toisen kerran niin jopahan juosta kelekutti!”
Oi niitä aikoja!
Jatkotarina päättyy tähän.
Syntynyt Oulaisissa 1951 hevosperheeseen: isä Osvald oli Hevosmies isoilla kirjaimilla, pikkuveli Veijo ammattivalmentaja Saksassa, isoveli Hannullakin oli hyvä ravuri Hiskappi, mutta kaikille meille tärkein oli Hulina Jo 102.
Eläinlääkärinä 37 vuotta Oulaisissa, nyt eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta. Hulinan siitostyön vaikutuksesta aikoinaan tammapraktiikkaa laajemminkin Pyhä- ja Kalajokilaaksoissa. Harrastan lähihistoriasta kirjoittelua.
"Raviurheilussa minun suurin hetkeni oli se, kun Lahden Kuninkuusraveissa vuonna 1974 valjastin Hulinan osallistumaan pääsarjaan, ja suuntasin takasuoralta verryttelyyn radalle – se sai aikaan kuulutuksen, jossa huomautettiin kypärän puuttumisesta. Sakkoja emme saaneet."
